Pihatalkoot

Työt, kotityöt, pihatyöt ja lastenhoitotyöt ovat hyökyneet yli sellaisena aaltona, että blogi-parka on jäänyt vallan unholaan. Myös huusholli-parka on melko pahasti katvealueella, jopa siinä määrin että muistuttaa poliisin valokuvaamaa esitutkintamateriaalia murtovarkauskohteesta.

Mutta no. Ainakin ollaan oltu paljon ulkona raittiissa ilmassa. Ehkä siivota ehtii syksymmälläkin.

Meillä oli viime viikolla pienimuotoiset pihatalkoot, koska oman perheen voimin pihalla askarointi on luvalla sanoen lyhytjänteistä. Hetken voi kuopsuttaa yhdessä kohteessa, kun lapset jo sinkoavat väärälle puolelle taloa näkymättömiin, uhkaavat tukehtua multakokkareeseen, syövät pihalta kilpaa kastematoja tai tekevät jotain muuta ei-toivottavaa.

Mutta siis pihatalkoot, jonne saapui työvoimaksi äitini sekä tätini miehineen. Eläkeläisvoimin saatiinkin yhden päivän aikana aikaiseksi saman verran kuin omin voimin kuukaudessa.

Ensimmäinen talkookohde oli roskis. Ennen se könötti syreenipuskan laidalla jokseenkin epäesteettisesti näin:

Ja jälkeen-kuvassa roskapöntölle ja sen uudelle kaverille, meille talvikäyttöön tulevalle, veljeltäni lahjaksi saamalle Biolanin lämpökompostorille, on ilmestynyt hieno, tukeva betonilaatta-alusta.

Kuvassa ei näy kunnolla tuossa roskiksen vasemmalla puolella oleva, viime syksynä istuttamani syreenintaimi, mutta ajatus joka tapauksessa olisi jotakuinkin sellainen, että syreeni naamioisi nuo pömpelit molemmin puolin. Portinpielessä on myös orapihlaja-aita.

Ainoa kyseenalainen seikka tässä hienossa roskiksennaamiointiprojektissa on tuo Shellin aidan takana kasvava koivu. Se vie nähdäkseni osapuilleen kaiken kosteuden ja voiman tuosta tontin nurkasta - paikallahan oli alun perin kitulias syreenipuska ennen kuin siirsimme tonttiliittymän takaisin alkuperäiselle paikalleen. Täytyy seurata tilannetta ja avustaa tarvittaessa lannoitus- ja kastelukonstein.

Etupihalle ilmestyi talkoopäivän aikana myös edelleen keskeneräinen kaivanto, josta tulee valmistuttuaan ulkoruokintapaikkamme. Virallisesti sen nimi kai on patio.

Kaivanto on neliön muotoinen, koska pedantti pihanrakennustiimi teki kunnon pohjatyöt ja nuo perustukset ovat siksi eps-levyjen eli tuttavallisemmin styrox-levyjen muotoiset. Lopputuloksesta tulee sellainen munuaisen muotoinen tai jotain sinne päin, ja pation päällysteeksi valitsimme itseoikeutetusti mustat liuskekivet.

Tähän piti laittaa kuva asennustiimistä, mutta Blogger on nyt jostain syystä päättänyt venyttää ja litistää kaikki pystyssä otetut valokuvat, enkä ehdi alkaa säätämään kuvien kanssa.

Meillä ei ole ollut pihalla mitään vakituista ruokailupaikkaa, vaan pihakalusteraaskiot ovat seilanneet edestakaisin sinne sun tänne ja yleensä vinksottaneet mikä missäkin. Tuo kadunvarsi saattaa äkkiseltään tuntua oudolta ruokapaikalta, mutta jahka alasleikattu orapihlaja kasvaa takaisin, on tuo etupiha itse asiassa ihan suojainen. Tässä vanha kuva muistin virkistykseksi:

Ruokailualustan sijoittaminen etupihalle selittyy enimmäkseen valo-olosuhteilla. Meillä jostain syystä syödään pihalla yleensä iltaisin, ja ilta-aurinko ei paista takapihalle koska sekä oma talo että naapurin talo on edessä. Toinen syy on ulko-oven sijainti - ruokien ja muiden tykötarpeiden roudaaminen kauas takapihalle talon taakse kiertämällä on paljon hankalampaa kun keittiöstä vuokralaisen oven kautta kolmen askelen ottaminen tuohon tulevalle patiolle.

Minä olen tosin sitä mieltä, että kunhan nyt viidakkona oleva alapiha palautuu takaisin aktiiviseen oleskelukäyttöön, voisi sinne perustaa oman istuskelupaikan. Puoliso on sitä mieltä, että emme moiseen tuhlailuun ja leveilyyn ryhdy. Jää nähtäväksi.

Kuvamateriaali seuraavasta talkoopäivän saavutuksesta jää myös väliin, koska nekin otokset ovat pystyssä ja siten Bloggerin epäsuosiossa. Mutta sanallisesti kerrottakoon, että äitini teki verta, hikeä ja kyyneliä vaatineen urotyön ja perkasi penkereen neilikkaruusupenkin. Ruusupenkki on tosin toivottoman heinittynyt ja lisäksi nokkoset ovat kietoutuneet ruusujen juurakoihin, joten kitkemistoimet ovat vain ensiapua. Lienee joku kevät pakko kaivaa juurakot pois maasta, puhdistaa ne, tehdä koko penkki uusiksi ja lykätä juurakot takaisin. Mutta se on sitten jonkun toisen kevään homma. Tässä vielä viimesyksyinen kuva ruusupenkistä:

Minun työmaastani sentään on olemassa tuoretta kuvamateriaalia. Tässä edellisessä postauksessa jo esiintynyt ennen-kuva maalaamattomista matto- ja pyykkitelineistä:

Ja tässä samat telineet maalattuina. Maali oli samaa Värisilmän peltikattomaalia, jolla maalasin viime vuonna myös portin.

Portin maali on surkeassa jamassa edelleen, ja lisäksi portinpylväiden päälle sijoitetut uudenvuoden roihut roiskivat jotain talia portin päälle. Se pitäisi puhdistaa ja maalata uudelleen. Tänään pyykkejä ripustaessani totesin, että nuo telineetkin tuli sudittua vähän turhan huolettomasti, kun talkooväen ruokinta alkoi painaa päälle toisella maalauskerralla. Mutta ovat ne nyt jonkunmoisessa maalissa, katsotaan parin vuoden päästä jos niille olisi enemmän aikaa.

Tuossa yllä olevassa kuvassa näkyy myös yksi viime kesänä kesken jäänyt operaatio, jonka tätini suoritti talkoopäivänä loppuun. Tarkoitukseni oli viime keväänä kattaa koko orapihlaja-aidan alus, etteivät kaikki rikkaruohot pesiinny siihen. Homma jäi kesken, kun kattoremontti alkoi ja peräkärryllä ja puolisolla oli parempaakin tekemistä kuin kärrätä kuoriketta vähäpätöisiin piha-askareisiin. Kävi juuri niin kuin pelkäsin, ne rikkaruohot olivat iskeneet aidanalusen kimppuun jo yhden kesän aikana todella tehokkaasti, mutta tätini luottokuokkansa kanssa tekivät niistä selvää ja nyt on koko aitapätkä katettu.

Kas tällaiset talkoot. Rouva Vadelma ehdotti tuossa taannoin yhden blogijuttuni kommenttiosiossa, että talkoita pitäisi hyödyntää enemmän myös nykypäivänä, kun entisajan kyläyhteisöt ovat korvautuneet näillä nettiyhteisöillä, ja olen kyllä ihan samaa mieltä. Jonkinmoista aikataulujen ja muiden vastaavien elämien ja tilanteiden yhteensovittelua se varmasti vaatisi, mutta ainakin tämä yksi talkoopäivä oli kyllä rohkaiseva sen suhteen, että vaikka viikonlopussa vähän isommalla porukalla saisi vaikka miten paljon aikaan.

Kehitelkäämme ideaa. Keskikesän kuukausien viikonloput ovat yleensä kaikilla aina buukattu kaiken maailman kissanristiäisiin, mutta näin keväällä tai syksymmällä ihmiset saattaisivat irrota paremmin erilaisiin talkooreissuihin. Tämän blogin ympärillä oleva yhteisö on aika väljä ja taitaa sijaita aika hajallaan ympäri Suomen, mutta miksei hyvä idea voisi vielä joskus toteutua käytännössäkin. Ajatuksesta kiinnostuneet voisivat vaikka kommentoida omien talkooporukkatarpeidensa ja to do -listojensa muodossa niin saamme keskustelun käyntiin. 

Pihasuunnittelua

"Titti-litti-lii, titti-litti-lei, aurinko paistaa, titti-litti-lii, titti-litti-lei, kevät nyt on", lauletaan esikoisen muskarissa vielä pari kertaa ennen kesälomaa. Tänään tuli vettä kaatamalla, oli hitsin kylmä ja lisäksi koko perheellä on eriasteinen flunssa. Siitä huolimatta kevät nyt on, ja viime aikoina on ollut havaittavissa melko totaalista yläkerran keittiön ja vessan remonttien ignorointia ja melko ylenmääräistä panostusta pihasuunnitteluun. 

Tuollainen yksinkertainen, suurennettu kopio oman tontin asemapiirroksesta on ainakin minulle ihan uskomattoman iso apu pihan pähkäilyssä. Yhteen paperiin olen kirjoittanut vanhan pihan muistiinpanot, sellaisena kuin se oli meidän muuttaessamme, toisessa ovat ongelmapaikat, kolmannessa ne, joiden kohdalla vallitsee ainakin tällä hetkellä konsensus ja päämäärätietoinen varmuus tulevasta käyttötarkoituksesta. Ja sitten on tuollainen yleishäröilynippu, johon olen raapustellut sitä sun tätä. Hyödyllistä tehtävää talvi-iltaisin.

Minä sain Ekholmin savustamon taannoisesta kasoittumispostauksesta inspiraation katsella omaa pihaani vähän uusin silmin. Totesin, että vaikka alapiha nyt onkin kohtuullisen ankea, ja tästä kuvasta on vielä rajautunut ulos kaikki se pihalla lojuva kirjava, muovinen leluroina...

...niin etupihan eli kadun puoli näyttää kuitenkin ihan suhteellisen kunnianarvoiselta keskiluokkaiselta omakotitaloalueelta eikä miltään remonttirytöläjältä:

Kuollutta ruohoa on kyllä parinkymmenen sentin vahvuinen tukko joka paikassa, johtuen siitä että viime kesänä nurmikon leikkaaminen oli toivotonta ja siten lopulta jäi kokonaan tekemättä, koska puoli pihaa oli kattoremontin takia telineiden peitossa. Mutta noin muuten näyttää ihan siistiltä, totesin itsellenikin aika iloisena yllätyksenä. Talon edessä nurkkakamarin ikkunan alla on kyllä yksi puutavarakasa pressun alla, mutta sen pitäisi siitä piakkoin poistua takaisin sinne, mistä lankut olivat viime kesänä lainassa.

Tämän kesän projektit olen ajatellut sen "aloitetaan reunoilta" -ideologian lisäksi keskittää pihan toiminnallisuuden parantamiseen. Luvassa on siis toivottavasti se puukuurin rakentaminen, ehkä pieni piharuokailualusta liuskekivistä, ja jos vaan suinkin aikaa on niin myös autotallin edustan auki kaivaminen, salaojitus ja liuskekivittäminen. Autotallin ovien edusta on nimittäin niin suojaisa, että siihen voisi hyvin tehdä saunan vilvoittelupenkin. Ja tallin edus pitää avata joka tapauksessa siksi, että nykyisin siihen lammikoituu vesi, joka on lahottanut tallin oven karmin kokonaan ja oven alaosastakin osan.

Se listan ensimmäinen projekti oli kuitenkin kaiken pihapuuhastelun mahdollistavan hiekkalaatikon tekeminen, koska lapset voivat puuhastella laatikossa samalla kun vanhemmat puuhastelevat jotain muuta. Loota on nyt jo hiekkaa vaille valmis, tässä kuva eilisestä rakennusvaiheesta:

"Minä rakentin hiekkalaatikon", totesi esikoinen muina naisina saavuttuaan iltapalalle päivän työrupeaman jälkeen. Niin siinä vissiin melkein kävi.

Kukkapenkkiä ei noin yleisesti ottaen voi pitää kovinkaan toiminnallisena elementtinä. Minä puolestani aloin rakentaa sellaista, kahdestakin eri syystä. Toisaalta minulla oli istuttamista vailla tädiltäni saatu kriikunapuun pikkutaimi, ja toisaalta etupihalla oli muutama irrallaan haahuileva kapistus, jotka etsivät lopullista sijoituspaikkaansa. Kukkapenkkiajatus on vasta hahmottumassa, mutta jotakuinkin tämmöistä on tulossa:

Tuo puska on joku pensasangervo, jonka olen jo kerran leikannut kokonaan alas. Yhden pensaan kaivoin kokonaan pois, koska se ei leikkauksen jälkeenkään ruvennut kasvamaan kunnolla - tuollaiset nopeakasvuiset pensaat kai taantuvat ajan mittaan ja lopulta nuivettuvat kokonaan. Toistaiseksi angervo olkoon tuossa, kun tuo jäljellä oleva osuus kuitenkin kukki viime kesänä ihan kauniisti.

Angervon keskelle jäi sopiva aukko myllynkiviparille, joka oli ennen tuossa kuvan etualalla näkyvän kuopan kohdalla, tulivat siis talon mukana. Kivien päälle voi laittaa jonkun ruukun, ajattelin. Vasemmalle kuorikekasan keskelle tökkäsin viime syksynä hätäpäissäni jonkun ruusun, en nyt edes muista minkä, olisiko ollut Valamonruusu. Hinasin pensaan viereen myös kauempana aiemmin nököttäneen heinäseiväshäkkyrän, jonka keskellä on lahjaksi saamani saavi. Siinä on yleensä kasvanut lumihiutale, mutta nyt ajattelin istuttaa siihen ruusupapua kasvamaan seipäitä ylös.

Minä en ole kovinkaan vakuuttunut siitä, että tuollainen maalaisromanttishenkinen heinäseivästörötin on rintamamiestalon pihaan sopiva laitos. Seipäiden funktio on kuitenkin ollut pihan tunnelmavalaisimen telineenä toimiminen, talvisin tuossa kolmijalassa roikkuu puinen tallilyhty. Lisäksi seiväskolmikossa roikkuu kuvassa huonosti näkyvä, paksusta ruosteisesta rautalangasta tehty häkkyrä. Minä löysin rautalangan syreenipuskasta, puoliso otti sen ja kieputti keräksi, ripusti heinäseipäisiin ja nimesi tilataideteokseksi nimeltä "Sielu". Ei tuota heinäseivässysteemiä voi siis poiskaan ottaa, koska siinä riippuu taideteos. Otan "Sielusta" lähikuvan jos muistan.

Tuo kuvassa näkyvä nurmikko ajotiehen asti on siis tarkoitus poistaa ja tehdä paikalle sellainen isohko kukkapenkki, johon istutan jotain vanhoja mummolan pihan lajikkeita. Reunaan kylvän kehäkukkaa, luulen ma.

Olen tosi, tosi iloinen siitä, että viime syksynä vauvan päiväuniaikaan, juuri ennen ensimmäistä lumisadetta (tai oikeastaan sen aikana) kaivoin esikoisen kanssa maahan tukun Honkkarin alennuslaarista nappaamiani kukkasipuleita. Pikku apulainen istutti valtaosan sipuleista nurinniskoin ja muutenkin homma oli hieman, öö, amatöörimäistä, mutta hyvä kun tuli tehtyä:

Hennot vaaleankeltaiset ja -violetit pikkukrookukset näyttävät ihan siltä, että ne on istuttanut joku itsekin pieni.

Sipulikukkia etupihalla kasvaa jo Annin ajoilta. Kanukan juurella on tuollainen hassu tulppaanikehän osa. En tiedä, ovatko tulppaanit joskus kiertäneet koko pensaan - luin tänään jostain lehdestä, että tulppaaneja pitäisi aika ajoin kaivaa ylös ja jakaa. Ehkä yritän suoriutua siitä tänä syksynä:

Tulppaanit ovat kyllä ihan reippaan ja hyvävointisen näköisiä ja kukkivatkin ainakin viime keväänä: 

Tulppaanien lisäksi tätä posliinihyasinttia on meidän pihalla paljon. Se kylväytyy siemenistä, joten ei ihme että sitä löytyy vähän joka nurkalta.

Nurkasta puheenollen, tässä vielä kurkistus nurkan taakse. Siellä odottavat maalausta pyykkitelineet, jotka ovat siis jo oikealla paikallaan, sekä keinun runko, joka ei ole oikealla paikallaan:

Lisäksi kuvassa näkyy omenapuuvanhus, joka on nyt tuettu tuollaiseen melkolailla naapurin Paulin puolelle kurkottavaan asentoon, ja josta sahasin ihan maata myöten menevän ison oksan pois. Seuraamme tilannetta - puun runko on ihan laho, joten kovinkaan pitkää ikää en uskalla sille ennustaa. Niin pitkään kun se vain elossa pysyy, se saa tuossa kuitenkin olla. Uudet omenapuut istutetaan alapihalle. 

Kuvassa näkyvä pätkä orapihlaja-aitaa on vielä kattamatta viime kesältä, siksi tuo peräkärrin katekuorma. Ajattelin, että kuorikatteella voisi torpata myös keittiön ikkunan alla olevan penkereen ruusupenkistä ylenmääräisen heinän - mitenköhän tuollainen vanha neilikkaruusu siihen mahtaisi suhtautua? Niin, ruusu sai nyt luvan suhtautua myös tuollaiseen melko raisuun leikkaukseen, koska se oli venähtänyt pituutta niin paljon että puskien yläosat jäivät lumihangen yläpuolelle ja suurin osa versoista paleltui kuoliaaksi viime talvena. En tiedä, kukkiiko tuo neilikkaruusu saman vuoden versoilla - jos ei, niin kukkaloistoa on luvassa vasta vuoden päästä kesällä. 

Tässäpä taas kerran pläjäys piha-asioita suloisena sekamelskana. Yritin olevinani ottaa kauhean määrän kuvia, mutta niin ne vain hävisivät tuonne tekstin sekaan. Täytynee raportoida vaikkapa nyt tuosta kukkapenkkihankkeesta ihan erikseen tarkemmin lähikuvin - ainakin säätiedotus lupaa alkavalle viikolle aika hyviä pihallakuopsutuskelejä. 

Pyhiinvaelluksella

Jätimme viime viikonloppuna lapset mummon hellään huomaan ja karkasimme kaksin puolison kanssa viikonlopun viettoon ensimmäistä kertaa melkein kahteen ja puoleen vuoteen.

Espoossa kukkivat sinivuokot.

Suuntana oli keväinen Helsinki, ja siellä Kulttuuritalolla esiintyvä meidän molempien ikiaikainen suosikki, pietarilainen DDT ja sen keulakuva Juri Ševtšuk, jonka tekstejä on vasta ilmestynyt Tomi Huttusen suomentamina. Suosittelemme lämpimästi. 

Helsinki oli paikallaan, Himalajassa tarjoiltiin nepalilaista ruokaa, tuuli kävi luihin ja ytimiin ja Kasarmikadun yllä kirkuivat lokit kuin aina ennenkin. Keikka oli niin voimakas elämys, että muusikko-Juran laulut ovat jääneet koko viikoksi mieleen soimaan. Vaikka nyt tämä sukellusvene Kurskista ja sen kapteeni Dimitri Kolesnikovista kertova kappale, noin esimerkinomaisesti: 

Kun se joskus olennaiselta tuntunut kumppaninvalintakriteeri, yhteinen musiikkimaku, on viime vuodet toteutunut lähinnä siinä että Fröbelin palikat on sekä iskän että äiskän mielestä parempi kuin Ti-ti -nalle, oli kyllä ainutlaatuisen hienoa päästä runsaan 24 tunnin mittaiselle karkumatkalle takaisin villiin ja vapaaseen nuoruuteen. Pietariin, Helsinkiin, aikaan ennen loputonta lastenkaitsentaa ja vielä loputtomampaa remonttia. Suosittelemme siis myös satunnaisia karkumatkojakin lämpimästi kaikille kohtalotovereille!

Sunnuntaina oli vuorossa laiska hotelliaamiainen ja sen jälkeen reissun pyhiinvaellusosio. Minullahan on näissä rakennusperintö- ja remonttiasioissa guru nimeltä Pekka, ja kun kerran tuolla pääkaupunkiseudulla olimme ja asiantynkää oli kertynyt, sovimme kunnioituksesta vavahdellen suorittavamme pyhiinvaellusmatkan Pekan ja puolisonsa luo. 

Paha kyllä, söimme siellä hotellissa niin tukevan aamiaisen, että ortodoksimeiningillä pyhiinvaelluksen aluksi suunnitellut maahan asti kumarrukset jäivät vain haaveeksi. Syytä kumarteluun olisi kyllä ollut. 

Pyhiinvaelluskohde.

Minä en ole pitkiin aikoihin äitynyt filosofiseksi, mutta nyt äidyn. Asumisen filosofiaa täyslaidallinen, olkaa hyvät:

Oli kerrassaan mykistävää käydä kylässä vanhassa talossa, jossa oli jotakin sellaista, johon suomalaisissa vanhoissa taloissa hyvin harvoin törmää. Oli talo, joka oli selkeästi vanha, ja sillä tavalla vanha, että kenellekään ei olisi tullut edes mieleen sitä uudeksi tituleerata. Oli samalla kuitenkin talo, joka oli kaikkea muuta kuin ajan paksusti patinoima, epäkäytännöllinen ja epämukava, huolenpitoa kaipaava mörskä. Oli huolella ja ajatuksella, poikkeuksellisella pieteetillä ja kymmenen vuoden työllä kunnostettu, melkein satavuotias venäläisen luutnantin kesähuvilaksi aikoinaan rakennettu talokaunotar, jossa ei tällainen vähäsen asiaa harrastellut taho ainakaan huomannut sitä, missä vanha ja alkuperäinen tai vanha ja aikakausien kerrostama loppui ja uusi alkoi. 

Minua harmittaa se, että Pekan talo on todellakin niin harvinainen tapaus suomalaisessa vanhojen talojen skenessä. Okei, kaikki eivät ole Pekan lailla hurahtaneet vanhoihin työkaluihin eivätkä osaa (tai ehkä viitsi opetella? Guruni on sitä mieltä, että guruiksi tullaan ottamalla ensin asioista selvää ja sitten kertomalla selvilleottamisen lopputulos muille.) nikkaroimaan useamman puulajin mosaiikkiparkettia vessan lattiaan, eikä kaikkien toki tarvitsekaan. Mutta jotain tuosta ajatuksesta ja ideologiasta moni voisi minusta kopioida. Ainakin sen, että uudet omistajat voisivat peruskorjausvimman sijasta jättää vanhat talot rauhaan. 

Grilli, terassi ja piharakennus. Lumikola kuvausrekvisiittaa. 

Tuota rauhaan jättämistä voi ehkä parhaiten havainnollistaa katselemalla vanhojen talojen myynti-ilmoituksia etuovista tai jokakodeista. Ilmoituksissa on lähestulkoon tasan kahdenlaisia vanhoja taloja: niitä, joita mainostetaan unelmien kohteiksi remonttitaitoisille (aka vuosikymmeniksi museoituneet mörskät, joista mummo on juuri lähtenyt autuaammille asuinsijoille) ja niitä, joita mainostetaan huolettomiksi, koska kaikki remontit on tehty, ja jotka ainakin minun mielessäni herättävät etupäässä yökkäilytuntemuksia. Aka "hain tämän remontin eilen rautakaupasta".

Edellisen omistajan tekemä remonttihan on aina se hirvein remontti, tämä on jokaiseen talonomistajaan sisäänrakennettu ominaisuus. Mutta yliremontointivimman jäljet särkevät silmää myös muiden taloissa. Minulla ja ystävälläni Nasulla on yhteinen harrastus, mikkeliläisten omakotitalojen myynti-ilmoitusten kuikuilu ja rakentava palautekeskustelu ilmoituksien tiimoilta. Tässä ehkä noin neljän vuoden yhteisen harrastustaipaleen aikana on tullut vastaan muistaakseni yksi remontoitu ilmoitus, joka ei itse asiassa sekään ollut talo vaan huoneisto suojelukohteessa Maaherrankadulla, joka herätti meissä lämpimiä tunteita. Yleensä bongaamme jotain vähäistä alkuperäistä, vaikkapa puulattian, ja voivottelemme kaikkea muuta.

Tässä on muuten yksi mainio esimerkki siihen edellispostauksen puukuurikavalkadin jatkoksi.
Tämä on uudisrakennus, Pekan puuvaja.

Miksi vanhoista taloista pitää aina, poikkeuksetta, hävittää kaikki se vanha ja tuoda tilalle uutta, ja vielä sellaista uutta, joka muutaman vuoden tai korkeintaan vuosikymmenen jälkeen näyttää katsojan silmiin kamalalta, irvokkaalta, väärältä ja kaiken typeryyden huipuksi vielä sellaiselta, että kertaalleen tehty remontti on revittävä alas ja pusattava tilalle uutta? Joko sitä oikeasti vanhaa yleensä melko surkeasti jäljittelevää tai, luultavasti valtaosassa tapauksista, taas kerran uutta rautakauppakamaa joka näyttää taas muutaman vuoden tai korkeintaan vuosikymmenen päästä ihan yhtä karsealta kuin se alta pois revitty kerrostuma.

Katso, näin on suomalainen peruskorjaussaneeraaja keksinyt ikiliikkujan.

Sitten horistaan jotain käsittämätöntä "vanhan talon tunnelmasta" ja "modernista mummolasta", vaikka kukaan normijärjissään oleva ei aisti mitään muuta kuin kipsilevyn kumahtelua ja havainnoi korkeintaan ehkä jonkun kirpputorilta roudatun vanhan piirongin joka joskus saattoi olla jonkun mummon omistuksessa kunnes se maalattiin valkoiseksi ja hinkutettiin nurkista hiomapaperilla mukakuluneeksi.

(Joku pyysi niissä taannoisissa arvontapostauksen juttuehdotuksissa tarinaa inhokkitalostani. Pitäisi vissiin kirjoittaa sellainen, sen verran värikästä tekstiä tämä inhokkimeininki näppäimistöstäni ihan melkein ilman omaa panostusta irrottaa...)

Pyhiinvaelluskuvat loppuivat kesken kun asiaa tuli niin paljon.
Tämä kuva on otettu meidän vessasta muuttojuhannuksena 2010.

Kaikkialla ei asia ole aivan näin. Jos vaikka lueskelee ruotsalaista perinnerakentamisaviisia nimeltä Gård och Torp, näkee joka numerossa kuvia taloista, jotka ovat niin kuin guruni Pekan talot. Vanhoja, arvokkaasti ja tyylikkäästi ja kauniisti vanhoja. Kuluneita, koska ovat vanhoja. Silti hoidettuja, vaalittuja, kunnossa pidettyjä. Kyllä on niin, että liian vähän aikaa sitten on tällä puolella Pohjanlahtea laskeuduttu puusta ja ryhdytty kunnostamaan vanhoja taloja. Jokuhan siinä on, että se aidosti vanha on meillä niin köyhää, surkeaa ja huonoa, että siitä pitää kaikin keinoin pyrkiä eroon.

Olen silti iloinen siitä, että on niitä harvinaisia Pekkoja jotka näyttävät esimerkkiä ja kertovat siitä muille. Vaikka sen espoolaisen jugend-vessan tarinaa voi lukea rintamamiestalofoorumilta tästä ketjusta. Ehkä minäkin omalta pieneltä osaltani kirjoitan sitä samaa tarinaa, nyt ja tässä, blogissa ja nettifoorumeilla, Perinnemestarin rintamamiestalokirjassa, Facebookissa ja missä nyt ikinä näppistäni näpyttelenkin.

Miksi tällainen paatos, saattaa joku kysyä. Vastaus on minulle itselleni ihan yksiselitteinen: Että säilyisi käsinkosketeltavia, jalkojen alla tuntuvia muistoja ajasta, jota ei enää ole. Ajasta, jolloin aravalainan saadakseen piti rakentaa vuokralaisille huoneet yläkertaan. Jolloin ikkunoita ei valmistanut tehdas nimeltä Tiivi tai Pihla, vaan isäntä itse tai naapurin puuseppä.

Jolloin vessoihin ei ostettu jostain epämääräisestä huonekalulevy-nimisestä valmistettuja mielikuvituksettomia kaappeja vaan ne kaapitkin tehtiin itse ja ruuvattiin niihin korkeintaan kaupasta ostetut bakeliittiset vetimet.

Tämä kuva meidän putkiremontoidusta vessasta on otettu juuri äsken.

No niin, lapset ja lapsenmieliset, tässä päivän epistola. Yllä olevasta asumisfilosofisesta paasauksesta voinemme vetää vain yhden johtopäätöksen: Jag borde flytta till Sverige som hallonbåtsflykting.