Ei-kiinalainen kassi

Tällä viikolla vietetään Taidon ja käsityön viikkoa, josta voi lukea lisää muun muassa Suomen käsityöyrittäjien tai Taito ry:n sivuilta. Sen kunniaksi esittelen teille tämän viikon parhaan ostokseni, joka on kyllä taatusti useammankin viikon paras ostos.

Minähän olen siis niin kutsuttu tumpelo. Tumpelouteni on käynyt ilmi jo varhaisessa alakouluvaiheessa, jossa opettaja on piirtänyt ruksin "Käden työ on varmaa ja hallittua" -kohdan sijasta "sujuu aika mukavasti" -kohtaan. "Vaatii vielä harjoitusta" olisi ollut se kolmas kohta mutta siihen asti ei sentään tarvinnut mennä.

Minulla on myös sellainen vaiva, että en ole yhtään kiinnostunut mistään kankaisiin, lankoihin tai muihin tekstiilituotteisiin liittyvistä käsitöistä. Olen ollut peruskoulussa puukäsitöissä, en nyt mitenkään erikoisesti silläkään puolella loistaen. En osaa neuloa sukkaa, vaikka älyttömänä uudenvuodenlupauksena vuonna 2000 päätinkin opetella sen operaation uudella vuosituhannella. Osaan rakentaa periskoopin. Pidän maalaamisesta ja huonekalujen laittelusta, mutta jätän mielelläni kaikki pikkutarkat ja näkyviin jäävät työvaiheet puolisolle, koska omien kätösteni jälki on aina vähän sinne päin roiskimista. Ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että kun en kerran osaa itse eikä kiinnosta opetella, on ihan mahtavaa kun ihmiskuntaan on siunaantunut heitä, jotka voivat maksusta toteuttaa käsityötaitoja vaativia ideoitani.

Tämän esipuheen jälkeen, kas tässä teille se viikon paras ostos. Maailman paras matkailevan pikkulapsen vaatekassi:

(Nyt jos koskaan toivoisin, että osaisin ottaa tai edes viitsisin opetella ottamaan säädyllisiä valokuvia, koska tuo kassipoloinen ei näissä kuvissa pääse ollenkaan oikeuksiinsa. Idean näistä ehkä kuitenkin tavoittaa, jos lukee eteenpäin.)

Kirpputoreja harrastava äitini toi meille kerran kassillisen lastenvaatteita, jotka sitä kassia myöten oli hankittu kirpputoreilta. Meidän lapsilla on, toim. huom., hyvin vähän uutena ostettuja kuteita, koska minun mielestäni on älytöntä hankkia kaiken pitkin poikin maailmaa vellovan lastentekstiilihyökyaallon jatkeeksi yhtään uutta trikooretkua. Semminkin kun ainakin tämän talon tyttärillä ne harvat uusina saadut vaatteet ovat kestäneet uusien näköisinä noin puolitoista viikkoa. Luultavasti tätä kantaa pitää muuttaa kun lapset vähän kasvavat, koska olen ollut huomaavinani että kolmevuotiaan kokoiselle esikoiselle ei ole enää lainkaan niin yksinkertaista löytää ehjiä ja siistejä kirpparivaatteita. Kuluttanevat ne puhki tuossa iässä, kun eivät enää tuplaa pituutta ja painoa vuoden aikana, luulen ma.

No mutta asiaan. Tuli siis vaatteita, ja ennen muuta tuli kassi. Kassi oli joku kirjakerholahjus, ja melko kulahtanut sellainen, mutta paremman mallista kantovälinettä en ole koskaan vielä tavannut. Kassi palveli meillä lasten vaatteiden kuljetus- ja säilytyspaikkana mummola- ja muiden vierailujen aikana. Kassissa oli laaja suuaukko ja läppä, joka piti kuitenkin tavarat sisällä kassissa. Siinä oli taskuja, jonne  saattoi lähtöhetkellä survoa kaiken ainiintämäkinvielä-tyyppisen sälän. Sieltä oli helppo penkoa puhdas paita tai kuivat housut ruokailu- ja vessavahinkojen sattuessa, ja sinne mahtui osapuilleen kaikki se, minkä nyt tuollainen taaperoikäinen viikonlopun tai vajaan viikon matkalla tarvitsee.

Täydellinen kassi, siis. Mutta jo valmiiksi hyvin käytetyssä kunnossa. Ja lopulta kassi-parka hajosi niin atomeiksi, että siitä alkoi olla enemmän haittaa kuin hyötyä kun muovisesta sisävuorista irtoili palasia ja vuorin ja päällyskankaan välinen ohut superloni tartutti inhaa keltaista nöyhtää kaikkeen, mikä kulkeutui lähellekin kassia.

Siivosimme kerran erään kiivaahkon sananvaihdon jälkeen puolison pursuilevasta kaapista kaikkea sellaista, jonka säilyttämien siellä esti tehokkaasti käytössä olevien vaatteiden säilyttämisen siellä. Ei-säilytettävien joukossa olivat Panun entiset lempifarkut, persuksista puhki kuluneet. Haikeiden jäähyväisten jälkeen puoliso oli valmis sijoittamaan farkut energiajakeeseen, mutta minä nappasin ne roskiskasasta pois kun keksin, että olimme huomaamattamme päätyneet laukkudilemman ratkaisun äärelle.

Ratkoin vanhan kirjakerhokassin kaavoiksi, siihen sentään itsekin kykenin, ja mittailin niiden avulla farkkuja. Totesin ilokseni, että farkuissa oli riittävästi kangasta samanlaisen kassin ompelemista varten. Tässä vaiheessa joku muu olisi varmasti ottanut askeleen kohti ompelukonetta, minä otin askelen kohti puhelinta ja soitin Nykäsen Riitalle.

Löysin Riitan jokunen vuosi sitten, kun hän mainosti ompelupalveluitaan paikallislehdessä ja minun piti saada päiväpeitto lyhennettyä sänkyyn sopivaksi. Riitta tuli nytkin hätiin ja lupasi ommella puolison vanhoista farkuista kassin ultrahyvän kirppiskassin kaavoilla. Vein farkut ja kassinjämät Riitalle ja parin viikon päästä sain tekstarikutsun hakemaan valmiin tuotteen kotiin.

Kassi on ihana, se on käyttöominaisuuksiltaan aivan yhtä loistava kuin edeltäjänsäkin ja lisäksi se näyttää hauskalta. Ekstrakivaa on toki se, että puoliso voi katsella edelleen lempifarkkujaan uusiokäytössä. Muovipinnoitetun rempulan sijasta meillä on nyt kestävä ja konepestävä matkailukassi, joka maksoi tarvikkeineen muutaman kympin. Luultavasti joku kiinalaisessa hikipajassa valmistettu kassintekele olisi kustantanut saman verran, ellei enemmän. Nyt kierrätin vanhat farkut, työllistin hieman kotikaupungin naisyrittäjää ja sain juuri sellaisen tuotteen kun halusinkin.

Lisäksi sain iloisen mielen, koska kaikki nuo kolme edellä mainittua tuntuivat jotenkin oikeansorttiselle ja hyvälle. Olisin toki voinut lainata jostain ompelukoneen ja ruveta nyhertämään itse kassia, joka ei olisi koskaan valmistunut ja vaikka olisikin, niin aivan varmasti tuluskukkaromuodossa.

Tarinan opetus: Tumpelo pysyköön lestissään. Ja jos sattuu olemaan tumpelo, kannattaa olla ainakin idearikas sellainen. Ja hankkia ympärilleen kattava verkosto heitä, joita tumpelous ei vaivaa. Eläköön taito ja käsityö!