Joulutervehdys

Laura, Panu, Vilja ja Vuokko keltaisesta talostaan toivottavat kaikille blogin lukijoille oikein hyvää ja rauhallista joulun aikaa!

 Ps. Kyllä, näit ihan oikein. Kuusi on kiinnitetty kattoon narulla. Suosittelemme kaikille vähänkin vilkkaammille lapsiperheille.

 

Valaistusremontti

Olen valittanut viime talvena suunnilleen tähän samaan aikaan asiaa, joka aiheuttaa tänäkin vuonna harmaantumista. Nimittäin taloutemme valaistusolosuhteita.

Tosiasia on, että meillä on talvella erinomaisen hämärää. Ei pimeää, mutta hämärää. Olen hiljattain nähnyt jossain lehdessä artikkelin vanhojen talojen valaisemisesta ja siinä joku alan asiantuntija heitti ilmoille kysymyksen, voisiko sitä vain hyväksyä sen että vanhoissa taloissa on vähemmän valoisaa pimeään vuodenaikaan.

No, voisi. Ihan ongelmitta. Jos Panulta kysytään. Ei purnaamatta, jos minulta.

Minulle on periaatteessa ihan okei, että jokaisessa huoneessa on yksi, kaunis ja kohtalaisesti valaiseva kattovalo. En osaisi kuvitella kotia ilman keskikerroksen kattovalaisimia, joista jokainen on minulle arvokas omalla tavallaan - olohuoneessa on mummon ja ukin peräkammarin sukukalleus, Taito Oy:n valmistama sellainen, makuuhuoneessa ihana löytö jossa on kieloa muistuttavat kuvut, ja lastenhuoneessa isotädin olohuoneesta peräisin oleva kolmikupuinen komistus. Eteisessä on alkuperäinen pallolamppu ja keittiössäkin oli alkuperäinen HKA-leimalla varustettu eli Helsingin Kaasuvalon valmistama lamppu, kunnes se kyrvähti.

Mutta näiden kattolamppujen lisäksi kaipaan täsmävaloa sinne, missä milloinkin yritän askaroida. Puoliso on ilmeisesti vielä niin kaukana keski-iän mukanaan tuomista riesoista, että näkee vaikeuksitta puolipimeässä. Minä tarvitsen työvaloa.

Ja minun ja työvalon välissä on ollut tähän asti kaksi pulmaa: se, että huoneissa on yleensä yksi sähköpistorasia, joka rajoittaa täsmävalaisimien lisäilyä sinne tänne. Ja se, että meillä olevat täsmävalaisimet on kaikki haalittu käytettyinä ties mistä ja niiden sähköturvallisuus on ollut luvalla sanoen vähän kyseenalainen.

Maapallo on makuuhuoneen yövalo. Siitä on hajonnut kytkin jo ajat sitten. Oikealla oleva lasikupu kuuluu siihen keittiön kyrvähtäneeseen HKA-lamppuun, johon on vaihdettava sähköt kokonaan. Sen vieressä on huuto.netistä löytämäni työvalo, joka on tulossa keittiöön hellan yläpuolelle kunhan sen sähköt vaihdetaan uusiin. Vasemmanpuoleinen tötterö on kaunis, metallinen 50-luvun pöytälamppu, jossa on vielä kankainen alkuperäisjohto joka herättää minussa epäilyksiä. Ihan alimmaisena on ihana 60-luvun tyylinen joulukynttelikkö, joka lakkasi viime jouluna toimimasta poltettuaan ensin liudan kynttilälamppuja.

Sitä sähköpistorasiaongelmaa en ole vielä kyennyt ratkaisemaan kovinkaan kestävällä tavalla. Jossain tarmonpuuskassa sain sentään pari viikkoa sitten kysyttyä paikallisesta Valosilmä-nimisestä valaisinliikkeestä, missä täällä voisi korjauttaa ja tarkistuttaa vanhojen valaisimien sähkötoimintoja. Vaikka en ollut maksava asiakas, sain oikein hyvää palvelua ja minut ohjattiin ihan tuossa meidän lähellä sijaitsevan TY-huolto M. Salosen tykö. Siellä kuulemma kunnostavat myös lamppuja. Hyvin ystävällistä, myös meidän vanha radio on kertaalleen korjattu siellä, tosin lapset ovat taas rikkoneet radiosta jonkun kytkimen joten se täytyisi kiikuttaa uudelleen huoltoon.

Siispä pakkasin sekalaisen lamppukokoelmani pyykkikoriin ja puoliso kiikutti korin huoltoon. "Mitä ne sanoivat", kysyin, kun pyykkikori oli kadonnut. "Voiko pyykkikori jäädä?", vastasi puoliso. Ilmeisesti lamppukavalkadi ei ollut siis aiheuttanut täystyrmäystä joten nyt vain odottelemme, mikä on korjauskeikan lopputulos ja -lasku.

On todettava, että vaikka se lasku olisi suurehkokin, olen aika pitkään nyt saamapuolella tässä lamppuasiassa. Olen nimittäin jo kauan etsinyt meille sopivaa jalkalamppua löytämättä sitä ihan täydellistä mistään. Sitten satuin törmäämään kirpputorilla tähän:

Tuo on ehkä 60-luvun lopulta, mutta kuitenkin sen verran jämerää tekoa ja vanhan oloinen, että istuu meille hyvin. Täydellisyydestä tinkimisessä auttoi se, että erittäin hyväkuntoisella, hyvin vähän käytetyn näköiasellä lampulla oli hintaa kokonaista puolitoista (1,5) euroa!

Olohuoneen lukulamppuongelmaa tuo jalkalampun löytyminen ei kuitenkaan ratkaissut - vanhempi tytär on sen verran voimakkaasti mieltynyt pitkäjalkaiseen lamppuun, että suostuu nukkumaan yönsä lastenhuoneessa vain sen valossa. Ei auta muu kuin jatkaa etsintöjä, ja odottaa innolla korjaamolla olevan lamppuviisikon kotiinpaluuta. 

Oodi perunakellarille

En muista, olenko koskaan kertonut perunakellaristamme. Ilmeisesti en, ainakaan Bloggerin hakutoiminto ei sellaista kertomusta blogista löytänyt.

Perunakellari on tuo vasemmalla oleva ovi, käytävän päässä olevasta ovesta mennään saunaan ja oikealta pyykkitupaan. Kuva on otettu rappusten alapäästä.

Minua harmittaa, kun en ole ottanut kuvia perunakellarista siinä asussa, missä se oli kun muutimme taloon.

Aikaa olisi ollut - suoritin nimittäin perunakellarin muuttosiivouksen aikalailla tasan kolme vuotta ja kolme kuukautta sen jälkeen kun olimme muuttaneet perunakellarilla varustettuun taloomme. Se vaan, tuota noin, jotenkin jäi. Unohtui muiden, tärkeämpien asioiden alle.

Yhtenä syksyisenä viikonloppuna iski sitten perunakellarin siivousinnostus ja sain muutamassa tunnissa paljon aikaan. Se päällimmäinen opetus oli taas se, että asioihin yleensä kannattaa tarttua, koska niiden tekeminen vie pääsääntöisesti huomattavasti paljon vähemmän aikaa ja energiaa kuin tekemisen jahkaileminen.

Toinenkin opetus on tuttu: kaikki se, mikä tässä talossa on alkuperäistä, on säilyttämisen arvoista, edelleen hyvässä kunnossa ja valtaosin vielä hyvin tehtyäkin. Se opetus päti myös perunakellariin: kun purin kummallisen kovalevystä tehdyn välihyllyn joka tihensi hyllyvälit epäkäytännöllisiksi, ja kiskoin irti peräseinän perunalaatikon yläpuolelle kiilatun ylimääräisen, kiikkerän hyllyn, tuli perunkellarista tolkullinen ja toimiva ruokatavaroiden säilytyspaikka. Juuri sellainen, kuin se oli alun perin ollutkin.

Tätä lukeville rosvoille ja ryöväreille tiedoksi, että nuo kumollaan olevat pullot sisältävät kallisarvoisten vuosikertaviinien sijasta etupäässä ylivuotista glögiä. Jos sellaista haluaa, voi tulla soittamaan ovikelloa. Annamme ilmaiseksi tarvitseville.

Kellarin siivoaminen oli aika helppoa. Kun olin nyhtänyt kovalevylisähyllyt ja alkuperäistä hyllyä peittävät lahjapaperi- ja muovikelmuviritykset irti, huiskin seiniltä ja nurkista hämähäkinseitit, kuurasin hyllyt puhtaiksi, imuroin aika paljon multaa lattialta, pesin irralliset puulaatikot pihalla juuriharjalla ja mäntysuovalla ja nidoin vanhan, käytöstä poistetun vahakankaan hyllyihin suojukseksi.

Sitten asettelin yhdelle hyllylle säilykkeet sekä puolison kallisarvoisen adzhika-kokoelman. (Ärsyttää niin että jätän melkein tuon linkin laittamatta - saan näppylöitä kun venäjää translitteroidaan suomeksi englantilaisten translitterointisääntöjen mukaan. Se on adzhika eikä mikään adjika.) Ladoin harvalukuiset perunat ja porkkanat laatikoihin, hain vintistä pari matonpätkää lattialle ja kas, perunakellari oli muuttosiivottu.

Vasemmassa ylänurkassa näkyvä räppänä johtaa nähdäksemme ulkorappusten alle, ja ulkorappusissa taas on kanaverkolla varustettu reikä. Ilma ei rappujen alla ole yhtä kylmää kuin ulkona, joten kellarin jäähtyminen kestää syksyllä aika kauan ja räppänää on pidettävä auki normivuotena tänne joulukuulle asti. Toisaalta kellari vastaavasti harvoin menee pakkasen puolelle, sitä varten meillä on kyllä myös pakkasvahti. Kesällä se tietysti on liian lämmin minkään pilaantuvan säilyttämiseen, mutta syksystä kevääseen kellari palvelee täydellisesti ylimääräisenä kylmäsäilytystilana.

Se on erittäin kätevää siksi, että me ostamme esimerkiksi kaikki käyttämämme juurekset ruokapiirin kautta, eli juureskauppareissu osuu kohdalle kerran kuukaudessa. Pelkän pienen jääkaapin kanssa moinen ei olisi mahdollista. Lisäksi olemme vuokranneet useampana talvena perunalaarin puolison enon potaateille melko käypään hintaan - perunapalkalla.

Perunalaari ansaitsee oman kuvan. Se on nimittäin tehty ylijäämäulkoverhouspaneeleista. Voin vakuuttaa, että tämä löydös sai minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että talomme ulkoverhousta ei todellakaan vaihdeta yhtään mihinkään - sen verran tanakkaa tavaraa ovat ulkoverhouspaneelit 50-luvun alussa olleet. Vähän niin kuin ei paneelia lainkaan, vaan paksua lautaa.

Innostuin ottamaan nämä kuvat kun kellari oli viikonlopun aikaan tositoimissa - meillä oli sunnuntaina esikoisen 3-vuotissyntymäpäivät ja 30 hengen kalaaseja varten varastoituna lauantaista asti kaksi isoa voileipäkakkua ja kymmenen kananmunan täytekakku.

Alan olla sitä mieltä, että kellari on talossamme se paras osa. Ainakin siihen asti, kun edelleen palavasti kaipaamani keittiö- ja olohuoneremontti joskus valmistuvat. 

Erittäin hyvä ellei täydellinen

Kirjoitin kesällä blogiin naulakosta, jonka hankin onnenkantamoisena huuto.netistä. Ystävällinen blogin lukija kertoi, että Loimaan keskuskoululta niitä oli huutokauppaan joskus päätynyt, kiva kun selvisi naulakon alkuperäkin.

Otaksuin kesäkuumalla, että naulakko osoittautuisi käteväksi syksyllä ja talvella, kun jälkikasvun ulkovaatetusta on ripusteltava kuivumaan kaikkien pihatuokioiden jälkeen. Vaan enpä osannut arvata, että naulakko on oikeasti niiin hyvä.

Meillä on hankala ja ahdas eteinen, joka ei ole oikeastaan eteinen lainkaan vaan jonkinlainen epä-eteinen, monta metriä pitkä käytävä, jonka varrella on seitsemän ovea tai oviaukkoa. Kahden lapsen märkien ulkovaatteiden kuivumaan ripustelu ko. tilassa olisi epäilemättä perin raivostuttavaa. Nyt on yksi raivostumisen aihe vähemmän, kun kamppeet voi nakata kellarissa naulakkoon ja ohjata jälkikasvun vasta sitten asuintiloihin.

Hirmu kätevää. Joka kerta tunnen suurta iloa ja tyytyväisyyttä, kun pipoja ja hanskoja ja villahousuja ja Kuomakenkiä naulakkoon ripustelen.

Sitten kun vielä autotallin ovi olisi siinä jamassa, että siitä pääsisi kätevästi sisään. No, se on siinä jamassa että oviaukkoon on taas ruuvattu paksut matot eristeiksi ja ovea ei saa ulkopuolelta auki. Ehkä vielä joku päivä. Kaikkea ei voi saada, hyvä kun on naulakko kuitenkin.

Tämä olkoon myös näpäytys sille porukalle, joka on sitä mieltä, että vanhassa talossa ei voi asua lapsiperheenä mukavasti ilman perustavanlaatuista peruskorjausta ja modernisointia. Kaikki arkea helpottava, kätevä ja näppärä ei vaadi kolossaalisia remontteja tai koko mökin muuttamista tunnistamattomaksi. Joskus vähempikin riittää, kuten huuto.netistä ostettu naulakko.

(Ja maapohjakellariin lattialämmityksen rakentaminen.

Öh. Tämä olkoon näpäytys itselleni.)

Joulunalusaikaa

Nyt olisi tietenkin otollinen hetki kuvailla, kuinka vanhassa talossa valmistaudutaan jouluun. Fanny ja Alexander -meininkiä, aistikkaiden joulukoristeiden sijoittelua harkituille paikoille, lempeää tunnelmaa ja esteettistä silmää hiveleviä kuvakulmia.

Joopa joo. Erinäisiä jouluvalaisimia vintistä kaivellessa samaisesta osoitteesta löytyi vahingossa noin puolitoista vuotta kadoksissa ollut perheemme akustinen kitara. En tajua, miten kukaan ihminen voi kadottaa kitaran - se on kuitenkin sen kokoluokan esine, että luulisi osuvan silmään isommassakin lukaalissa. Mutta ei, häveyksissä oli, Landola-parka, kunnes totesimme tänään että se pötköttää vintissä laverin alle maastoutuneena. Kuka on vienyt kitaran vinttiin, en tiedä. Milloin se on tapahtunut, en tiedä sitäkään. Sen tiedän, että viimeinen näköhavainto kitarasta on meidän Vuokon nimenantojuhlissa toissa äitienpäivänä Elomaan talolla. Ja senkin, että puoliso kantoi kitaran asuintiloihin, viritti lämminneen instrumentin ja soitti koko illan Mokoman kappaletta Kuu saa valtansa auringolta.

Minä yritin soittaa pianolla joululauluja. Lapsille kelpasi Tuiki, tuiki tähtönen. Yritin jotain muuta, esikoinen tuli ottamaan nuottikirjan ja sanoi että elä äiti soita enää.

Mokomaa eivät vastustaneet.

Joulutunnelmaan kuitenkin lopulta päästiin, jopa ihan Bergman-hengessä, kun virittelin meidän mummon vanhan enkelikellon soimaan. Silloin loistivat lasten silmät ja pienempi katsoi kynttilöiden kirkkaita liekkejä ja niiden yläpuolella vilistäviä enkeleitä ja sanoi: "Ihmeellistä!"

Olen nyt omistautunut blogille melko antaumuksella viime ajat. Seuraavaksi omistaudun työmatkailulle ja Pietarin kaupungille, johon olen suhdettani kuvaillut joskus tällä tavoin. Blogissa on siis varmaan seuraavan viikon ajan hipihiljaista, mutta pyrin pääsemään sitten taas rivakkaan päivitystahtiin. 

Elämänmittainen zen-harjoitus

Selailen joskus edelleen hajamielisesti paikallista omakotitalotarjontaa, vaikka mitään suunnitelmaa tämän nykyisen paikallisen omakotitalon vaihtamiseen ei olekaan. Jotenkin sitä vaan vanhasta muistista käy yhä tarkistamassa tilannetta aina silloin tällöin.

Jokin aika sitten tällaisella satunnaisella ja puolihuolimattomalla etuovi.com -retkellä sanoin ääneen oho. Oho johtui siitä, että myyntiin oli tullut tuttu ja oikeastaan meidänkin talon kannalta melko merkittävä rakennus - nimittäin se mikkeliläinen rintamamiestalo, jonka kellarissa tapasin ensimmäistä kertaa talomme entisen lapsen, joka siinä samaisessa kellarissa kertoi ettei itse asiassa ole ollenkaan ostamassa taloa vaan myymässä perikunnan haltuun hiljattain siirtynyttä kotimökkiään.

Ja sitten vaihdoimme puhelinnumeroita ja päätimme mennä katsomaan taloa ja minä sanoin Kalliokadulle kääntyessämme että se on tuo talo, eeeeeei ikinä tuohon huoltoaseman naapuriin, ehei. Ei-ei.

Se toinen rintamamiestalo oli keväällä 2010 samanlainen alkuperäiskuntoinen mausoleumi kuin tämä meidänkin talo. Vähän huonommin vaihtuva ilma ja vähän nuhjuisempi ja yläkerran osalta isompaa remonttia edellyttävä, muistelisin. Mutta noin periaatteessa alkuperäiskuntoinen, niitä aika on pysähtynyt -tunnelmaisia mummoloita joista mummo on siirtynyt tuonilmaisiin.

Me ei sitten ostettu sitä taloa vaan ostettiin tämä. Joskus ohi ajaessa huomasin, että joku oli ostanut senkin talon ja tällännyt siihen melko karsean, valkoisen rautakauppaulko-oven. Harmitti hieman.

No, nyt se talo on tosiaan myynnissä kuvauksella monien mahdollisuuksien talo, jossa remontti kesken. Kuvissa ei ole enää jälleenrakennuskauden mausoleumi vaan sillä tavalla hyvin tyypillisesti 2010-luvulla remontoitu rintamamiestalo. Erittäin tummanruskea laminaattilattia, uusittu keittiö, kipsilevytetyt sileät seinät, perus-rautakauppasisäovet.

Paitsi että kuvissa näkyy, että laminaatin laittaminen on kesken, keittiöstä puuttuvat ikkunalistat, ihan kaikkia kipsilevyseiniä ei ole maalattu eikä tapetoitu, sisäovissa ei ole kahvoja.

Tulin jotenkin surulliseksi kun katsoin niitä kuvia. Muutamassa vuodessa kaikki vanha on revitty pois ja talon läpi on kulkenut peruskorjaus- ja saneerauspuhuri. Sisäkuvat talosta näyttävät ihan samoilta kuin ihan mistä tahansa uudesta talosta tai asunnosta otetut. Vähän traagiselle ne kuvat tuntuivat siksi, että remontti oli niin monesta paikasta niin kesken. En halua tässä lööppijournalistisesti ryhtyä arvioimaan sitä, miksi talo on myynnissä kaikkine keskeneräisyyksineen, elämät ja sen tilanteethan ovat alati muuttuvia. Jotenkin turhalta silti tuntuu - sinne meni yksi harvoista kaupunkialueen orkkiskuntoisista taloista, eikä edes pysyväksi kodiksi sille joka sen alkuperäisyyden kärräsi kaatopaikalle.

Minä haluaisin to-del-la kovasti remontoida meidän keittiön, purkaa suihkupömpelin olohuoneen nurkasta, saada ympärilleni kaiken sen kauniin ja pitkään ja hartaasti suunnitellun, jota tässä on jo useamman vuoden ajan haikailtu. Keittiön ja olohuoneen remontoiminen on mahdotonta siksi, että sitä ennen pitäisi remontoida yläkerran keittiö loppuun ja tehdä raakalautaseinäisestä vessa-aihiosta toimiva saniteettitila, jotta voisimme muuttaa sitä varsinaista remonttia pakoon vinttiin. Olen kuitenkin enemmän kuin kiitollinen siitä, että minulla on maltillinen puoliso, joka on estänyt minua aloittamasta remontteja vähän siellä sun täällä tai ryhtymästä keskellä pikkulapsikaaosta mihinkään ihan toivottoman isoihin sisätilaprojekteihin, joiden loppuunsaattaminen olisi luultavasti ollut meille aivan ylivoimaista.

Kun katsoin niitä puoliksi remontoidun talon kuvia, tuli sellainen olo että ehkä me ollaan tehty jotain oikein kumminkin. Siis oikein meille, muiden ihmisten oikeista valinnoista ei tietenkään voi kukaan toinen lausua mitään. Ostettu oikea talo, ryhdytty asumaan siinä oikealla tavalla, valittu oikea filosofia tähän koko touhuun. Minulle, joka olen luonteeltani kärsimätön ja helposti uudesta innostuva mutta vanhojen sotkujen siivoamisessa perin huono, tämä talo on toiminut ja toimii tällä hetkelläkin jonkinlaisena oppituntina.

Elämänmittaisena zen-harjoituksena siitä, että matkalla oleminen, askel askelelta eteneminen on yleensä vähintään yhtä tärkeää kuin maaliin pääsy.

Hellahurahdus

Minulla on vakava estetiikan kaipuu, joka ilmenee tällä hetkellä lähinnä siten, että haluaisin alkaa remontoimaan keittiötä hinnalla millä hyvänsä.

No, se ei käy päinsä. Ennen keittiön remontoimista pitäisi remontoida valmiiksi yläkerran keittiö ja vessa, jotta voisimme muuttaa sinne asumaan. Ensin mainittu on mahdollisuuksien rajoissa tämän vuoden puolella, jälkimmäinen tuntuu täysin epätoivoiselta ajatukseltakin.

Minä olen jopa tässä keittiöremonttihaaveilussani päätynyt tilaamaan meille veronpalautusrahoilla joululahjaksi sekä tässä vanhassa postauksessa esitellyn, kuvankauniin vedenkeittimen että leivänpaahtimen. Ensin mainitun siksi, että vanha kunnon Visslande Vattenpanna on kehittänyt pohjaansa ruostelaikkuja. Jälkimmäisen siksi, että esikoinen ilmoitti sunnuntaina haluavansa paahtoleipää aamiaiseksi ja myin vanhan, ruman leivänpaahtimen kesällä kirpputorilla tarpeettomana. Syyt onnahtelevat, mutta mitäpä sitä ei ihminen estetiikan kaipuussaan tekisi. Selittelen tekosiani vielä sillä, että molemmat kapineet olivat nettikaupassa alennusmyynnissä. Ja että ne toimivat ikään kuin kannustimena ryhtyä keittiöremonttiin - nythän niitä ei voi laittaa esille jo pelkästään siitä syystä, että meillä ei ole keittiössä yhtään ylimääräistä pistorasiaa.

Tuli sitten mieleen, että näin kerran tori.fi:ssä hauskan vanhan hellan, ja mietin että onkohan sellaisia tällä hetkellä markkinoilla. Sitten kirjoitin hakusanaksi "vanha hella", ja löysin tämän:

Oi mikä sympaattinen kapistus! Ja vielä enemmän houkutteli hellan kuvaus, jossa kerrottiin kyseessä olevan vanhan mutta lähes käyttämättömän hellan, L 50 cm, K 80 cm, S 60 cm, voidaan kytkeä joko 1- tai 3-vaiheverkkoon. Hellan hinta ei päätä huimannut ja sitten jotenkin kirjoitin myyjälle ja tulin varanneeksi koko komistuksen.

Ulkonäön lisäksi lähinnä siksi, että hella tosiaan vaikutti lähes uudelta, vaikka olikin selkeästi vanha:

Meidän nykyinen hella voisi ottaa oppia näistä siisteistä levyistä...

Kilvestä käy ilmi, että kyseessä on Slev-liesi, ja Slevistä taas löytyi kuukkeloimalla paljonkin tietoa. Tässä esimerkiksi yhtiön perustajan, teollisuusneuvos Erik Isomaan biografia, jossa käydään läpi myös Oy Slev Ab:n vaiheita. Huisaa!

En minä tiedä, voiko tuollaista vanhaa hellaa ylipäänsä käyttää järkevästi 2010-luvun kokkailuun. Mutta en osannut jättää ostamattakaan kun ei tuo nyt niin kallis ollut. Saamme hellan kotiin joulukuussa, täytynee jotenkin mittailla sen sähkönkulutusta sitten. Talviaikaan meillä voi laittaa joka tapauksessa ruokaa puuhellalla, joten ehkä vanhan, kauniin sähkötuhluri-hellan käyttö kesäisin olisi vielä jotenkin perusteltua. Kuten todettua, mitäpä sitä ei ihminen estetiikan kaipuussaan tekisi. 

Autotalli remonttitoimintojen edistäjänä

Minä löysin tässä taannoin valokuvakansioita selaillessani pari kuvaa meidän autotallista, enkä ainakaan millään hakusanalla havainnut esitelleeni niitä blogissa aikaisemmin. Tässä siis kurkistus autotalliimme. Ai kamala.

Tämä kuva on otettu viime huhtikuussa ja näyttää jotenkin epätodellisen iloiselta ja valoisalta ja avaralta ja värikkäältä. Todellisuus on kaikkea muuta.

Autotalli on näihin päiviimme asti ollut kauhea, sotkuinen, likainen, pimeä, kaoottinen rytöpesä, jossa hiiret mellastavat ja viskovat savustuspuruja ja linnunsiemeniä pitkin nurkkia, jossa kulku on mahdollista vain kapeita käytäviä pitkin, jossa yksikään työkalu ei ole oikealla paikallaan, jossa mistään ei löydä mitään paitsi joskus vahingossa jotain mitä ei sillä hetkellä etsi.

Ja jossa ihan joka nurkka on täynnä jotain sellaista, josta on tarkoitus tulla vielä joskus jotain hienoa ja ainutkertaista. Kuten imatralaisen yleisen saunan ikkunalasit kasvihuonekäyttöön tai sotkamolaisen tukkikämpän miehistöhuoneiden vaatesäilytyskomerot lastenhuoneeseen.

Tämä lista on loputon. Hamstrattua Enso- eli manilevyä remonttitarkoituksiin. Vanhat keittiön kaapit maalit poistettuna odottamassa uusintaa. Kaiken päälle heitetty puutarhapöydän jalkaosa lenkottamassa. Epälukuinen joukko likaisia ämpäreitä ja vateja. Saunasta purettuja hyväkuntoisimpia alkuperäispaneeleja.

Ja koska autotallin ovi on hatara kuin seula, koristavat oviaukkoa talviseen aikaan nuo kaksi mattoa jo ties monetta vuotta, vaikka autotallin oven restaurointi on ollut kiireellisten tehtävien listalla jo, huokaus, ties monetta vuotta.

Minä hermostuin kesätavaroita sisälle roudatessani täydellisesti siihen, että autotalliin ei mahtunut yhtään mitään. Yläkerran seinää korjatessani hermostuin vielä täydellisemmin siihen, että yhtäkään tarvitsemaani työkalua ei löytynyt ainakaan sieltä, mistä piti.

Niinpä ryhdyin hätäsiivoamaan autotallia. Tietäen, että oikeasti autotalli pitää siivota ensi keväänä perinpohjaisesti niin, että sieltä kannetaan ihan kaikki tavarat ulos, se putsataan katosta lattiaan (en edes halua ajatella kaikkia niitä nurkkiin unohtuneita hiirenpesiä) ja sinne kannetaan tavarat sisään hyvässä järjestyksessä, omille paikoilleen.

Hätäsiivouksessa sieltä kannettiin peräkärriin kaikki vastaan tuleva ja irti lähtevä, tarpeeton tai hyvin suurella epätodennäköisyydellä seuraavan vuosikymmenen aikana tarpeeseen tuleva roina, ja loput tavarat aseteltiin miten kuten edes vähän tolkullisempaan järjestykseen. Kaikki vähänkin epämääräisempi puutavara pilkottiin polttopuuksi ja ei-epämääräinen eli käyttökelpoinen puutavara varastoitiin yhteen kasaan. Ja paljastettiin osa lattiaa, wo-hou!

Lattian paljastuminen ilahduttaa siksi, että säännöllisesti tulee talviaikaan vastaan jotain sellaista hommaa, jota ei viitsisi sisätiloissa tehdä, ja johon autotalli olisi täydellinen. Kuten vaikka yhden kesken jääneen puutarhatuolin hölvääminen sillä pihakalusteille tarkoitetulla tökötillä. Kivempi ne hommat on tehdä talvella kun todeta keväällä että istuisinpa tähän penkkiin mutta se pitäisi ensin käsitellä tai siitä irtoaa tikkuja ahteriin. Nimimerkillä kokemusta jo kolmelta keväältä.

No, ettei totuus unohtuisi niin tässä vielä muutama otos. Niin kutsuttu pientarvikeosasto vaatii vielä melko antaumuksellista paneutumista, ennen kuin tuosta läjästä mitään tarvittavaa työkalua löytyy.

Hyllymetrejäkin olisi, kun joku vaan jaksaisi vähän järjestellä.

Seuraava kuva on pimeästä nurkasta ja siksi salamalla valkaistu eli vielä normaaliakin roiskaisua paljon kamalamman näköinen. Mutta tästä olen erityisen ylpeä: Tuo Ikean metallihylly oli meidän ensimmäisen Mikkelin-kotimme parvekkeella kun siihen kotiin muutimme. Otin hyllyn mukaan koska ajattelin, että sitä voi käyttää jossain varastotarkoituksessa kun kerran omakotitaloon suunnistamme. Hylly on nököttänyt pihalla autotallin ovea vasten parisen vuotta, mutta nyt nostin sen sisäpuolelle ja keräsin siihen osapuilleen kaikki pihahommatarvikkeeni. Istutuslapiot, harat, oksasakset, pensasleikkurit ynnä muut. Yksi pärekorillinen ja yksi sinkkivadillinen ruukkuja seilaa vielä pitkin autotallia, mutta noin muuten tässä on aika optimaalinen startti ensi kevään pihatöihin.

Valoa näkyy tunnelin päässä. Lisää autotallista kuulette toivottavasti ensi keväänä. Ja tuo ovi on kyllä ihan pakko saada ensi kesänä kuntoon... 

Joskus sentään lykästää

Yksi suosikkiblogeistani perinneremontointisaralla on Ekholmin savustamon blogi. Kuten tuossa linkittämäni jutun otsikossa oivallisesti kerrotaan, kovin usein tämä perinnehinkkaus ja nyhertäminen on nimenomaan sitä ooh ja plääh -osastoa. Ammattimiehet mutisevat voi herranjestasta kun kuulevat asiakkaan toiveet ja tarpeet, mistään ei löydy mitään uutta mikä olisi yhtä aikaa toimivaa ja kaunista, vanhojen osien metsästäminen vaatisi infernaalisesti aikaa ja vaivaa.

Siksi on ihan uskomattoman ihanaa ja huojentavaa, kun joskus sentään joku yksittäinen asia ratkeaa yksinkertaisella kliks kliks -systeemillä. Minä olen toistaiseksi ratkaissut useammankin ongelman kliksuttelemalla itseni Antiikkiverstas Wilman nettikauppaan, joten sitä uskallan suositella muillekin.

Tällä kertaa ratkennut ongelma liittyi kellarin pyykkituvan ikkunaan. Se varsinainen ongelma näkyy oikein hyvin tässä puolentoista vuoden takaisessa kuvassa:

Tuo keskimmäinen ikkuna lenksottaa valtoimenaan, ja syykin on selvä. Pyykkitupakellarimmehan toimi, kuten valistunut lukija muistaa, aikojen alussa puuliiterinä. Ja toki sinne oli siksi nakeltu halkoja suoraan ikkunasta hankalan rappuskanto-operaation välttämiseksi. Polttopuiden nakkelusta oli ikkunan karmi ottanut hitusen osumaa. Eli kovertunut tuosta keskimmäisen ikkunan alta puoliksi pois.

Karmi kunnostettiin viime kesän lopussa ystävällisen maksullisen aviomiehen eli tuttavallisemmin Harry-sedän suosiollisella avustuksella. Meillä oli joitakin sellaisia hommia, joita emme mitenkään ehtineet tehdä itse ja joiden jättäminen ensi vuoteen oli minulle ylitsepääsemätöntä. Ei enää yhtään talvea, jolloin kaivelisin polttopuita puukinoksesta tai rullaisin räsymattoa kellarin ikkunan väliin tiivisteeksi pakkasta vastaan, ei ei eieiei. Harry-setä tuli ja rakensi meidän Viljan kanssa puuvajan ja korjasi karmin. Kannattava sijoitus sekin.

Karmi tosin päätettiin kunnostaa niin, että pyykkituvan alkuperäinen puuvajakäyttö ei täysin hautautuisi historiaan. Niinpä siitä oikaistiin ja paikattiin vain se osa, joka oli välttämätön kunnostaa ikkunan tiivistämiseksi.

Kuvat ovat taas näitä ihan kamalia, pahoittelen.

No tuosta nyt ei saanut mitään käsitystä mistään. Mutta siis tuo alla olevassa kuvassa ruskealla näyvä on uutta karmin osaa, ja tuo etualalla oleva taas sitä vanhaa, jossa näkyy vuosikymmenten kuluma.

Tämä perinnehippeily oli minusta hauskaa siihen asti, kunnes koitti syksy ja viileämmät kelit. Silloin kävin epäortodoksisesti tiivistämässä pyykkituvan ikkunat tuollaisella perus-ikkunantiivistysnauhalla ja huomasin, että eihän tuo perhanan keskimmäinen ikkuna mene ollenkaan kiinni. Ei mene, koska ikkunan salvan kohdalla on tyhjää siinä, missä pitäisi olla salvan vastakappale eli se koukku, mihin salpa käännetään kiinni:

Höh.

Edit: Lisään vielä kuvan selvyyden vuoksi. Tämä on surkeistakin surkein laadultaan, mutta tästä käy tosiaan hyvin ilmi se, että tuo ikkunan kahva on ikään kuin kokonaan tyhjän päällä.

Minä yritin keksiä ties mitä epämääräisiä "lyödään joku naula karmiin" -systeemejä. Puoliso totesi, että ei todellakaan lyödä mitään nauloja yhtään mihinkään tai tehdä muitakaan puolivillaisia sätöstyksiä, hän miettii asiaa. Kylmä ilma ujelsi ikkunan raosta ties kuinka monta viikkoa, kunnes tänään mietintämyssy poistui puolison päästä ja hän ilmoitti tuttuun tyyliinsä, teknis-tieteellisesti asiaa selostaen ja kynän ja paperin avulla havainnollistaen, millainen ratkaisu karmiongelmaan tulisi.

Selitys oli tällä kertaa niin kansantajuinen, että ymmärsin oitis, mistä on kyse. Ja ymmärsin myös onneksi sen, että jos klikkaisin itseni Antiikkiverstas Wilman nettikauppaan, saattaisi ratkaisu saapua ylihuomenna Matkahuoltoon.

Ja niin kävi. Se ratkaisu ovat siis tällaiset ikkunasalvat, joita varmasti moni on nähnyt rintamamiestaloissa, minä ainakin olen:

Tällainen salpa tulee siis ison keski-ikkunan molemmille puolille. Sen saa kiinni pystykarmiin ja sen avulla ikkunan pystyy kiilaamaan kiinni, vaikka karmin alaosasta pokan alta puuttuukin puutavaraa.

Ja tällaiset puolittaiset salvat tulevat sitten pitämään reunimmaisia ikkunoita kiinni, myös karmiin kiinnitettyinä.

Nämä nippelit maksoivat muutaman euron kappale, ehkä niitä olisi jostain saanut halvemmallakin mutta en ehdi enkä jaksa lähteä nyt etsimään. Ylihuomenna ne ovat luultavasti Matkahuollossa ja viimeistään viikonloppuna asentuvat ikkunaan. On uskomattoman huojentavaa, kun asiat joskus ratkeavat yksinkertaisesti ja vieläpä suorastaan näppärästi ja ajanmukaisesti. 

Talvi saa todellakin tulla, kohta ei enää puhuri pääse pyykkitupaan. Tänään mönjäsin vielä viimeisen mönjättävistä puutarhatuoleista odottamaan kesää.

Hyvään seuraan

Tänään on ollut merkittävä päivä jos ei ihan ihmiskunnan niin ainakin omassa henkilöhistoriassani. Minut äänestettiin nimittäin tänä iltana kotiseutuyhdistyksen johtokunnan jäseneksi.

Melkoinen saavutus alle nelikymppiseltä, totesi seuran sihteeri. (Joka on entinen hyvä työkaverini, toim. huom.)

Kotiseutuyhdistys on nimeltään Mikkeli-seura ja sen kotisivut löytyvät tästä klikkaamalla.

Minusta tämä johtokuntajäsenyys on ihan mahtava juttu, jälleen kerran ihan henkilökohtaisella tasolla, ainakin seuraavista syistä:

1) Mikkeli-seura on siinä asemassa, että siltä kysytään lausuntoja Mikkelin keskusta-alueen kaava-asioissa. Se tarkoittaa sitä, että pääsen vaikuttamaan kotikaupunkini rakennusperinnön vaalimisasioihin, jotka ovat sydäntäni lähellä.

2) Mikkeli-seura järjestää joka vuosi Vinkkisuunnistuksen, jossa Euroopan rakennusperintöpäivän kulloisenkin teeman mukaan suunnistetaan rakennetussa kaupunkiympäristössä ja tutustutaan omaan kotiseutuun. Meidän lapset ovat olleet mukana joka kerta elämänsä aikana ja ovat toivottavasti jatkossakin. Minusta Vinkkisuunnistus on ihan mahtava keino tutustuttaa isoja ja pieniä ihmisiä omaan asuin- ja elinympäristöönsä ja on kivaa päästä mukaan sen suunnitteluun ja toteutukseen.

3) Mikkeli-seura ylläpitää Elomaan taloa, joka on yksinkertaisesti ihana. Se on hyvin alkuperäisessä asussaan säilynyt 1800-luvun kaupunkitalo, ainoa laatuaan Mikkelissä. Täydellisessä maailmassa olisi niin paljon aikaa ja energiaa, että tämän oman jälleenrakennuskauden helmen lisäksi olisi joku ihan toisen, paljon vanhemman aikakauden hirsitalohelmi harrastuskohteena, mutta tosielämässä siihen eivät mitkään resurssit ainakaan tällä hetkellä riittäisi. Siksi on kiva, että jatkossa pääsen ainakin kaikkien johtokunnan kokousten aikana hengailemaan Elomaan talossa ja varmasti myös olemaan mukana sen säilyttämisessä tulevillekin mikkeliläissukupolville.

Henkilökohtaisella tasolla se Elomaan talo on jo valmiiksi tärkeä siksi, että meidän Vuokon nimiäiset on vietetty siellä viime vuonna äitienpäivänä.

On kivaa ryhtyä harrastamaan sellaista, mikä on jo valmiiksi lähellä sydäntä. Tämä harrastus ei ainakaan tässä vaiheessa liene kovinkaan kuormittava, kun johtokunnan jäseneksi minua ehdottaneilla tahoilla oli hyvin tiedossa nämä omat perhe-pienet lapset-työ-remontti -parametrini. Jospa siis jatkossa ennättäisin kirjoittamaan oman projektin lisäksi tänne myös tarinoita mikkeliläisestä rakennusperinnöstä ja Elomaan talostakin erityisesti. 

Säkätarhuri

Synnyinkaupunkini ammatillisessa oppilaitoksessa on ollut - ja tarkistuksen mukaan on edelleen - oivasti nimetty ravintola Säkäkokki. Kannattaa käydä kurkkaamassa linkkiä, olen monesti törmännyt siihen että niin kutsuttu rivikansalainen ei ollenkaan tiedä, mitä kaikkia palveluja amiksista voi ostaa. Ja meidän opiskelijat tarvitsevat niitä ostavia asiakkaita, että voivat harjoitella tulevaa ihkaoikeaa työelämää varten. Paitsi että sitä ei kutsuta enää tänä päivänä harjoitteluksi vaan työssäoppimiseksi, mikä onkin toki paljon osuvampi nimitys koko toiminnalle.

No mutta. On siis ravintola Säkäkokki, ja siitä lainattu blogijutun nimeksi säkätarhuri. Kerron teille siis siitä, kuinka sain vahingossa hirmusadon herkkuja.

Minulle annettiin pari vuotta sitten ämpärillinen tieteelle elämänsä uhranneita maa-artisokan mukuloita. (Tieteelle elämänsä uhranneita siksi, että ne olivat peräisin MTT:n paikalliselta koetilalta ja osallistuneet johonkin maa-artisokkatutkimukseen.) Minä pidin niitä ensin kauan ämpärissä kun en ehtinyt muutakaan, ja työnsin ne sitten maahan pihan perälle. Muutaman nahistuneen ja onnettoman taisin nakata olan yli.

Se varsinainen maa-artisokkapenkki on tuossa betonisen seinänpätkän kohdalla.

Korjaan sadon yleensä vasta keväällä. Mitään suunnatonta taitoa en ole maa-artisokanviljelyssä osoittanut, mutta yhteen soppaan on kuitenkin aina tarpeet saatu. Pidän paljon maa-artisokan mausta, ja olen harmissani siitä, ettei sitä ole koskaan tullut enempää.

Tässä sato vuosimallia 2012 arkistojen kätköistä:

No, nyt sitten menin alapihan kaivinkoneurakan alla vähän raivailemaan pihalta oksia sun muita. Siinä maakasan päällä oli kasvanut kesällä joku keltakukkainen, jonka olin tulkinnut jonkinsorttiseksi auringonkukaksi. Puoliso sitä jopa kerran ihmetteli että mikä tuossa oikein rehottaa. Kuvaa siitä en ole näemmä napannut, mutta rehotti tosiaankin. Napsin siitä pitkin syksyä keltaisia kukkia sisälle maljakkoon.

Ja edellä mainittua piha-askaretta toteuttaessani huomasin, että sen rehottajan kaatuneiden varsien alta paljastui jotain valkoista. Menin kaivelemaan, ja löysin maa-artisokkaa. Valtavasti maa-artisokkaa. Ihan tolkuttoman paljon maa-artisokkaa. Enemmän maa-artisokkaa kuin varsinainen maa-artisokkapenkkini on ikinä tuottanut.

Keräsin juurimukulat tarkasti talteen. Niitä tuli kaksi isoa pesuvadillista. Olemme syöneet viime perjantaista asti maa-artisokkaruokia hyvällä ruokahalulla ja tarjonneet niitä myös vieraille, jotka ovat syöneet niitä hyvällä ruokahalulla. Erikoismainitsen Antto Melasniemen maa-artisokkakeiton, jonka löysin tästä linkistä.

Minä en keksi tälle ihmeelliselle yllätyssadolle muuta selitystä kuin sen, että tosiaan nakkasin olkani yli pari maa-artisokkaa silloin useampi vuosi sitten, kun kyseisen lajin viljelyn aloitin ihan toisella laidalla pihaa. En käsitä, miten muuten maa-artisokka olisi keksinyt ryhtyä kasvamaan siinä alapihaa rumentamassa maakasassa. En käsitä, mikseivät ne varsinaiset maa-artisokat ikinä tee tällaista satoa. En käsitä, miksen tunnistanut kasvia maa-artisokaksi jo kesällä.

En ylipäänsä käsitä kotitarveviljelyn enkä puutarhanhoidon logiikkaa.

Olen säkätarhuri. 

Alapihan aikakausi

Kuka tahansa tätä blogia joskus lukenut on törmännyt varmasti aiheeseen nimeltä alapiha-ahistus. Siitä olen kertonut vaikkapa tässä vanhassa jutussa.

Olen nyt siinä onnellisessa asemassa, että pihamme paraatipuoli eli se kadulle näkyvä osa alkaa jotenkin huomaamatta olla hallinnassa. Patio valmistui tänä kesänä, kukkapenkkiä pitää laajentaa ensi vuonna, mutta muuten on tuollaista aika siistiä ja hallittua.

Puoliso haluaisi rakentaa patiolle vielä jonkinlaisen katoksen alias pergolan, mutta katsotaan nyt mihin aika ja energia riittävät.

Alapiha-ahistus vain oli ja pysyi. Ja siihen liittyi loppukesää kohden kasvava tietoisuus siitä, että lapset ovat viimeistään ensi kesänä siinä ikävaiheessa, että viettävät vielä aikaa omassa pihassa mutta eivät enää tyydy töröttämään tyyninä hiekkalaatikossa ja mutustamaan soraa. Pihalle olisi siis toivottavaa saada lapsiaktiviteetteja nyt, eikä sitten vasta muutaman vuoden päästä kun ne huutavat kadulla ohi viilettäessään vain "moi ja moi moi", kuten naapurin isoksi koululaiseksi jotenkin huomaamatta venähtänyt poikanen joka vasta oli ihan pieni.

Se leikkimökki, siis. Ja olen ehkä luopunut taistelusta jopa trampoliinia vastaan, mutta VAIN muutaman vuoden ajaksi. Kun ovat isompia, saavat hyppiä alas puista ja katkoa nilkkojaan sillä tavoin.

Kun talvi ei vielä viime viikolla ollut tullut, rupesin kartoittamaan mahdollisuuksia tehdä alapihan surkealle tilanteelle jotain jo nyt eikä vasta ensi keväänä. Otin yhteyttä paikalliseen viherpalveluun, joka mainosti tekevänsä myös pihojen muokkaushommia pikkukaivurilla. Viherpalvelu oli ylibuukattu, mutta vinkkasi yhteistyökumppanistaan, joka sitten paljastui myös puolison yhteistyökumppaniksi työrintamalla. Ja vinkin johdosta kotiin palaajaa kohtasi eräänä iltana tämä näky:

Kyllä se oli ihan oikea kaivinkone. Se oli ajanut illalla jo valmiiksi työmaalle aloittaakseen aamulla työt. Jotka kestivät noin puolitoista tuntia, en ymmärrä mitä oikein olemme ajatelleet kun emme ole tätä ostopalvelua hankkineet jo paljon aikaisemmin.

Operaatiota on vähän vaikea selittää näistä ennen-kuvista, tästä seuraavasta se näkyy ehkä parhaiten. Meillä oli siis tuossa pihan nurkassa kasa maata, joka piti saada pois tulevan leikkimökin paikalta. Toisaalta tuo pihan väliosa, jolla kaivuri seisoo, oli hyvin kapea - liian kapea jalkapallokentäksi tai muihin vastaaviin aktiviteetteihin - ja välipihan ja alapihan välinen penger aikojen saatossa sortunut ja loiventunut.

Lisäksi olin toivorikkaasti yrittänyt nitistää joka paikassa rehottavia nokkosia levittelemällä pihalle vanhaa kattohuopaa. Älkää kokeilko tätä, ei toimi.

Ylivuotinen kattohuopa oli jäänyt ärsyttävästi kaiken maailman rikkaruohojen vangiksi, nokkosten sun muiden vihulaisten kasvua se ei ollut estänyt juuri lainkaan ja sen repiminen pois maasta oli vihonviimeinen urakka, johon minulta meni melkein koko lauantaipäivän valoisa aika. Typerä idea. Nytpä tiedän senkin.

Tässä ollaan jo voiton puolella. Huovat säkkiin, säkit peräkärriin, puoliso maanantaina kaatopaikalle. Problem solved.

Tässä vielä yksi otos pihasta ennen-vaiheessa. Tämä kuvastaa suunnilleen sitä paikkaa, mihin leikkimökkiä olen ajatellut, tuohon omenapuun (eli tuon verkkotöröttimen) vasemmalle puolelle. Siinä on se maakasa, joka piti saada alta pois.

Ja jälkeen-tilanne näyttää sitten osapuilleen tältä:

Penkereeseen tuli kerralla ryhtiä. Harmittaa vain se, että nyt meiltä taisi jäädä raparperipuskat kirjaimellisesti jyrän alle. Ja ehkä kolme päivänliljapuskaa, joita en ehtinyt alkusyksystä siirtää etupihan puolelle.

Mutta eivätpä ne kai peruuttamattomia menetyksiä ole, molempia on mahdollista kasvattaa lisää. Ja tuo leveämpi välipiha on kyllä jotenkin tosi järkevän oloinen. Koko pihasta tuli jotenkin...pihampi.

Tässä vielä toiseen suuntaan samaa tilannetta.



Tässä kohtaa oli se maakasa, joka oli koko operaation alku ja juuri.

Ja tässä vielä koko komeus ihan pihan laidalta talolle päin kuvattuna. Kuvan ottamisen jälkeen viimeinenkin polttopuiksi pätkittävä jämäpuukasa on pilkottu, keinu varastoitu talvea varten ja tuo törkykerääntymä autotallin oven edestä melkein kokonaan selvitelty myös sisätiloihin. Ah, ensimmäistä kertaa ikinä piha on ihan valmis ottamaan talven vastaan.

Nyt pitäisi sitten miettiä, mitä tuohon penkereeseen laittaa. Vasempaan reunaan tulee luiska, jota pitkin pääsee ajelemaan kottikärryillä pihan takalaidan komposteille. Ihan keskelle tulevat portaat. Niiden molemmille puolille olisi kiva laittaa jotain, joka markkeeraisi sisäänkäyntiä alapihalle. Tuon penkereen ajattelin sitoa paikalleen maanpeittoperennoilla, joista nyt alkajaisiksi tulivat mieleen vuorenkilvet, pikkutalvio ja kangasajuruoho. Tuohon penkereen yläosaan ajattelin jotain pensaita ehkä, kenties. Idänvirpiangervoa? Jos portaat tulevat kivestä, tuon penkereen alaosankin voisi rakentaa matalaksi muuriksi. Ihanaa, koko talvi aikaa suunnitella.

Sen verran kyllä innostuimme, ehkä vähän liikaa, että tilasimme myös multakuorman jonka KTK:n auto kävi kippaamassa vähän väärään paikkaan. Se pitäisi levitellä tuohon tulevan nurmikentän paikalle ennen kuin maa jäätyy. Sitten pääsisi keväällä jo heti tositoimiin, mutta emmehän me ole koskaan kotona valoisaan aikaan. Pitää ehkä pyytää taas luottokaivinkonekuski paikalle.

Lisäksi tilasin sen leikkimökin. Puuidean Pihakartano 7:n. Tässä kuva Puuidean sivuilta:

Tähänastisten kokemusten perusteella sanoisin, että siinä on firma, jolla on sekä tuote että asiakaspalvelu kohdallaan. Olin jo keväällä kysynyt, onnistuuko mökin toimitus niin, että nuo ikkunat saisi vähän enemmän karuun ja yksinkertaiseen rintamamiestalohenkeen modattuina. Onnistuu, ilman lisäkuluja. Nyt syksyllä kysyin, onnistuuko mökin toimitus ilman kattoelementtejä, koska meillä on talon kattoremontista yli jäänyttä vaneria tyhjän panttina seisoskelemassa, ja sille pitäisi keksiä jotain järkevää käyttöä. Onnistuu, ja mökkipaketin hintakin alenee näin useita satasia. Lisäksi tämän vuoden puolella tilauksen tehneet saavat mökin vielä vuoden 2013 hintaan, vaikka toimitus olisikin vuoden 2014 puolella, ja ennakkotilaajan etuna sai valita vielä ilmaiseksi mökkiin joko isomman terassin tai parvisängyn, joiden listahinta on 190 euroa.

Ostin. Toukokuussa 2015 meille tulee leikkimökki.