torstai 29. marraskuuta 2012

Oodi linoleumille eli olohuoneen ja keittiön lattioiden uusi tuleminen

Olen harrastanut koko syksyn mielikuvaremontointia keittiössä ja olohuoneessa. Remontointini on perustunut lähinnä sille ajatukselle, että jos tarpeeksi paljon etukäteen pähkäilen ja pohdiskelen, on lopulta ensi keväänä helppoa (!) ja nopeaa (!!) surauttaa kyökki ja olkkari uuteen uskoon.

Tiedän, että olen väärässä.

Mielikuvaremontoin silti.

Haastavaksi tämän homman tekee todellakin se, että olen hyvin surkea tekemään päätöksiä minkään sisustus- tai väriasian suhteen. Keittiön seinä oli helppo - värikartasta piti jaksaa sitkeästi etsiskellä niin löytyi sama sävy kuin nykyisessäkin seinässä. Katot ovat helpot - keittiön Halltex-laatat täytyy vain maalata valkoisiksi. Olohuoneessa yritämme pelastaa alkuperäiset Halltexit nykyisen styrox-laatoituksen alta. Tässä kuva nykytilanteesta:


Mutta loppu olikin vaikeaa. Olohuoneen tapetti aiheuttaa edelleen keskivaikeaa hengenahdistusta, vaikka olen päättänyt, että sen on vaihtoehtojen karsimiseksi löydyttävä Tapettitalon valikoimista. Ja sitten ovat vielä lattiat.

Olohuoneessa meillä on siis samanlainen beessinharmaa linoleummatto kuin eteisessä ja kamareissakin. Olohuoneen matto poikkeaa muista huoneista niin, että se on paljon huonommassa kunnossa, läpitahraantunut ja saumoista repsottava. Lisäksi olohuoneen nurkan suihkupömpelin alta on revitty koko matto pois. Olohuoneen linoleumin säästäminen ei siis ole vaihtoehto. Vaikka se tässä kuvassa näyttääkin ihan siistiltä ja sievältä.



(Niin, vihreä-oranssin karvatapetin lisäksi olohuoneen seinästä lähtee tuo. Tuo, tuo, tuo... He/she-who-shall-not-be-named. Viilukuvioitu mikälie levy. Sanokaa minun sanoneen, että lattialaminaatit näyttävät yhtä säpäköiltä 30 vuoden kuluttua.)

Keittiön muovimaton säästäminen ei myöskään ole vaihtoehto. Kuva puhuu enemmän kuin tuhat aiheesta ikinä kirjoittamaani sanaa. Uhhuhhuhhuhhuh, Anni, minkä menit tekemään. Valitsimme minkä tahansa lattian keittiöön, tulee olemaan mahdotonta löytää yhtä hallitsevaa elementtiä:


No niin, kauhistelut sikseen ja asiaan.

Meillä oli tarkoitus ottaa keittiöstä ja olohuoneesta esille alkuperäiset lautalattiat, jotka sekä perimätiedon että noiden mattojen alta kuultavien ääriviivojen perusteella piilossa majailevat. Lattiat oli tarkoitus maalata vanhahtavan vaaleanruskeiksi Uulan värisävyllä Kaakao. Näin siitä huolimatta, että alkuperäiset puulattiat on käsittääkseni lakattu. Minä pidän enemmän maalatuista puulattioista, ihan vain siksi.

Sitten tuli uusi ajatus, jonka esitti muuan Pekka. Ajatus kumpusi siitä, kun nau'uin lattiaremontin ikävyyttä - sekä olkkarin linomatto että keittiön muovimatto on liimattu kokonaan kiinni lattiaan ties millä tökötillä, joten ensin pitäisi irrottaa tökötti ja sitten hioa lattiat, jotta ne voisi maalata. Työn määrä on kauhea ja pölyn määrä sitä luokkaa infernaalinen, että sitä löytyisi vielä ensi vuosisadalla jostain kolosesta jos hiomahommaan jouduttaisiin.

Ja siihen se Pekka muina Pekkoina ehdotti, että mitä jos laitatte vaan uuden linoleumin.

Ja me että miten ei tuota itse keksitty!

(Nyt tulee se lupaamani oodi.)

Linoleumi on ekologista - se valmistetaan luonnonaineista, pääosin se koostuu juuttikankaan päälle kerrostetusta pellavaöljystä ja hartsista. Linoleumi on mukavaa - jos linolattialla istuu, istumakohta lämpiää kankun alla. Tai jalankin, miksei, jos ei harrasta lattioilla istuskelua. Linoleumi on meidän talon aikakauden tyyliin sopivaa - miksei se puulattiakin, mutta meidän talossa on jo linomattoa osoituksena aikojen paranemisesta ja köyhän lautalattian peittoon saamisesta. Ja linoleumi on aivan uskomattoman paljon aikaa, hermoja ja pöllyytystä säästävä - vanhojen mattojen kuorimisen jälkeen alustalle voi levittää uuden linomaton paljon vähemmällä vaivalla kuin puulattioiden esiin kuoriminen vaatisi.

Olenkohan väärässä, mutta tuntuu, että koko linoleumi on vähän niin kuin unohdettu lattiapäällyste tätä nykyä rintamamiestaloremonteissa? Voi tietysti olla, että hinta selittää jotain - on sen neliökustannus aika eri luokkaa kuin halvan laminaatin. Mutta on se kyllä materiaalinakin aivan eri luokkaa kuin  paraskaan laminaatti.

Olen tässä nyt googlaillut linomattoja edestakaisin ja käynyt jopa rautakauppakierroksella asti, eli tässä ollaan liikkeellä ikään kuin tositarkoituksella. Forbo vaikuttaisi tarjoavan laajimman kuosi- ja värikirjon ja valikoima tulee sikäli tarpeeseen, että haluaisin löytää olohuoneeseen mahdollisimman lähellä alkuperäistä sävyä ja kuosia olevan uuden linomaton.

Keittiö on sitten se vaikein. Siellä pitää lähteä puhtaalta pöydältä. Olen ehkä vähän sitä mieltä, että 30*30 -ruudullinen lattia kahdella värillä olisi aika hieno. Ei mustavalkoista tai muuta vastaavaa kauhean voimakasta tai hallitsevaa - hallitsevien keittiönlattioiden aika on talossamme ohi. Mutta kahdella vaaleahkolla, toisistaan kuitenkin poikkeavalla sävyllä ruudutettu lattia... en usko, että se olisi ollenkaan hullumman näköinen.

Vai olisiko? Tulisiko ruutua liikaa, jos katon lisäksi lattiakin olisi ruudullinen? Alkaisiko kyökki muistuttaa amerikkalaista 50-luvun dineria mikkeliläisen 50-luvun rintamamiestalon sijasta? Yritän tässä tehdä näitä tapetti- ja lattiapäällystevalintoja vähän silläkin meiningillä, mitä talon edellinen valtiatar olisi valinnut. Minua pelottaa eniten se, että pihan puoli talosta - siis ne keittiö ja olkkari - eroaisivat remontin jälkeen ratkaisevasti kadun puolesta, eli nykyasuun jätettävistä kammareista.

Tässäpä pohdintaa. Palaan asiaan niin pian kuin voin selventävän kuvamateriaalin kanssa. 

tiistai 27. marraskuuta 2012

Pro Nuijamiestenkadun puutalot

Mikkelissä uutisoitiin viime viikolla keskusta-alueen kolmen vanhan, kauniin ja kaupungin omistaman puutalon purkamisesta. Edelliseen postaukseeni viestin jättänyt Sari kirjoitti kauniin, asiallisen ja perustellun mielipidekirjoituksen aiheesta viime viikonlopun Länsi-Savoon. Minä komppasin omalla kiukustuneella pikakirjoitelmallani tänään.

Kuva: Länsi-Savo

Olen nyt jotenkin neuvoton. Mikkelin kaupunki on näyttävästi pohtinut omaa imagoaan ja tulevaisuuttaan viimeisen pari vuotta, jotka minä olen kaupungissa asunut. Luulin, että vanhojen puutalojen purkaminen on nykyään noloa, junttia ja seitkytlukulaista. Ilmeisesti näin ei kuitenkaan ole? Mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi tehdä? Kirjoitin kaupungin kaavoituspäällikölle, kehitysjohtajalle ja matkailupäällikölle ja kaikki he vastasivat. En usko, että noita taloja pelastaa enää mikään, mutta mikä pelastaisi Mikkelin siltä, että moinen luullakseni muidenkin kuin minun silmissä juntti ja nolo vanhojen rakennusten hävitysvimma saa jatkua vuodesta toiseen? 

Nuo kolme puutaloa ovat ihan ryhdikkäitä, niissä on ainakin päältäpäin ehjät katot ja kuten kuvasta näkyy, varsin korkeat kivijalat. Minun on vaikea uskoa, että ne todellakin ovat korjauskelvottomassa kunnossa. Minun on myös vaikea uskoa, että tulevat sukupolvet kiittävät siitä, että tuohon paikalle rakennetaan 2000-luvun pienkerrostalo. 

Olisiko meillä tässä kansanliikkeen paikka, mikkeliläiset bloginlukijat? 

lauantai 24. marraskuuta 2012

Iltahetki

Nappasin kuvan olohuoneesta hetki sen jälkeen, kun isä tyttärineen oli poistunut olohuoneen musiikkituokiosta keittiöön iltapalalle ja -puurolle.


Julkaisen tämän, että muistaisin. Sitten kun meillä on se kaunis, viehättävä ja kodikas olohuone. 

Tosin jos minä vielä silloin asun täällä, on pianon päällä aivan varmasti täysin identtinen romukasa kuin nytkin. Jotenkin en ole koskaan tullut toimeen pianonpäällysten kanssa. 

Ps. Eniten ihmetyttää, miksi raastinrauta on sohvalla. Oh well, luultavasti vastauksen tietää vain hän, joka kaatoi myös kumoon sienijakkaran ja levitteli nuo muutkin rojut ympäri lattiaa. 

perjantai 23. marraskuuta 2012

Ruokapöytä etsii uutta kotia

Pöytä löysi uuden, taatusti hyvän kodin yllättävän läheltä ja pääsee jatkossa sulostuttamaan 50-luvun kerrostalon olohuonetta!

Kirjoitin aiemmin ruokapöydän tuolimurheistani eli kangaspäällysteisten tuolien sopimattomuudesta pikkulapsitalouteen. Kokonaan puiset keittiön tuolit saapuvat ensi viikolla loppusilauksen saaneina takaisin kotiin, mutta tämä tuolipulman ratkeaminen sysäsi liikkeelle ketjureaktion, jonka lopputuloksena luovumme nyt tästä pöydästä:



Uudet vanhat tuolit ovat nimittäin niin leveät, että ne eivät mahdu kaksin kappalein pöydän jalkojen väliin. Surku ja sääli.

Pöytä on lakattua koivua, jatkettava kuten kuvasta näkyy ja ikäisekseen oikein hyvässä kunnossa. Ei huoju, heilu eikä nitise, kaikki osat ehjiä ja toimivia. Pöytälevyssä on joitakin tummentumia ja jaloissa kolhuja, tahroja ja lakan kulumia. Ei siis uudenveroinen, mutta hyväkuntoinen ja kelpasi meille käyttöön ihan sellaisenaan. Jos pöytä jatkaisi elämäänsä meillä, näyttäisin luultavasti jossain vaiheessa jaloille sikliä ja lakkaisin ne uudelleen. Jatkopala on ilmeisesti ollut käytössä yhtä paljon kuin itse pöytäkin, koska ne ovat samanvärisiä. 

Pöydän pituus jatkopalan kanssa on 140 cm ja ilman jatkopalaa 100 cm, leveys 80 cm ja korkeus 75 cm. 

Pöytä on hankittu puolisentoista vuotta sitten Mikkelin kierrätyskeskuksesta ja sen aiempi historia on meille tuntematon. Minusta se sopisi hilpeästi vaikka neljän tai kuuden keskenään erilaisenkin 50-luvun pikkutuolin kanssa, koska on itsessään aika vähäeleinen. 

Hintaa pöydällä oli ja on edelleen 70 euroa, meillä se on ollut lähestulkoon koko ajan vahakankaan suojissa eli samassa kunnossa kuin meille tullessaankin. 

Tässä vielä pöytä ilman jatkopalaa. Minusta se on kaunis. Nyyh. 

'
Oma pöytäprojektimme etenee niin, että meille tulee keittiöön niiden uusien tuolien kaveriksi parikymmentä vuotta vanha Artekin pöytä 83. Se on suunnilleen saman kokoinen kuin tuo vanha pöytä jatkopalalla, ja siinä jalat ovat nurkissa eli leveäistuimiset tuolit mahtuvat pöydän alle.

Tyyliltään se ei sovi meidän kyökkiin yhtä hyvin kuin tuo vanha pöytä, mutta saa nyt luvan kelvata. Jatkosuunnitelma on joka tapauksessa sellainen, että jahka muutamme joskus ylös nukkumaan, tulee nurkkakamarista telkkarintöllötys- ja musisointihuone ja olohuoneeseen siirtyvät keittiöstä iso ruokapöytä ja selkänojalliset tuolit. Keittiöön taas palaa kunnostettuna se ruokapöytä, jonka saimme talon mukana, ja noiden Enso-kaappien kanssa yhteenkuuluvat jakkarat.

Pöydän myynti-ilmoitus löytyy tori.fi -palvelusta ja se voi kulkeutua meidän mukana joustavalla aikataululla Imatra-Lappeenranta- tai Joroinen-Varkaus -akseleille. Matkahuollosta en tiedä, ottaisivatko kyytiin noin isoa kapinetta. 

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Katoavaa kansanperinnettä

Paperoin tuossa iltana muutamana tyttären kanssa ikkunoita. Tytär raahasi mukanaan jakkaraa ja hoki "Iija jaittaa ikkunat, Iija jaittaa ikkunat", eli Vilja laittaa ikkunat. Mietin, että hän lienee niitä harvoja kaksivuotiaita Suomenmaassa, joiden lapsuusmuistoihin moinen katoava kansanperinne kuuluu.

Minulle tulee ikkunaliimapaperirullista mieleen mummo. Mummon kesämökin piironginlaatikossa oli aina tuota omituista tavaraa, joka oli niin kuin teippiä mutta ei kuitenkaan, ja haisi omituiselle. Meidän ikkunaliimapaperi on ostettu Rakennusperinteen ystävien verkkopuodista ja se haisee samalla tavalla omituiselle kuin mummolan liimapaperi 80-luvun alkuhämärissä.

Minulla ei ole tietenkään kuvia itse operaatiosta, kukapa niitä olisi napsinut kun itse yritin olla sotkeutumatta märkiin paperiliuskoihin ja samalla estää esikoista kippaamasta nurin paperinliotusvesiastiaa. Tässä kuitenkin liimapaperointiin tarvittava työkaluarsenaali:


Minä teen niin, että leikkaan ensin sopivan mittaisen pätkän paperia ja vedän sen sitten vesiastiassa peukalon ja etusormen välistä koko mitaltaan. Jotenkin tuntuu, että sillä tavalla liima "aktivoituu" paremmin kuin pelkästään vedessä liottamalla, mutta operaatio on riittävän nopea ettei paperi vety liikaa. Sitten yritän liu'uttaa paperin paikoilleen, ja yleensä johonkin jää ruttu. Suurin osa papereista peittyy verhojen taakse eikä niitä muutenkaan kukaan älyä kytätä, joten rutuista viis. Painan paperin ensin kädellä paikoilleen ja pyyhin sitten pois ylimääräisen veden. Siihen(kin) hommaan ihan ylivertainen on vauvan puklurätti eli hienosti harso. Se on sopivan karkea mutta pehmeä ja imukykyinen. Taloudessamme noin joka toinen huushollihomma suoritetaan tätä nykyä puklurätin suosiollisella avustuksella, en tajua miten tulin toimeen silloin kun en vielä tiennyt puklurättien olemassaolosta. (Loput rättiasiat hoituvat Susannan Työhuoneen mainioilla bambutiskiräteillä. Meillä on koko ajan käytössä kaksi, yksi pöytiä ja tuoleja ja yksi lattiaa varten, terveisin sormiruokailijan äiti.)

Niin joo, ja kuvassa on myös ikkunoiden tiivistyskapineet. Ajattelin olla ihan kunnolla hippi ja tilasin Antiikkiverstas Wilman nettikaupasta wanhan hywän ajan ruotsalaista villanyöriä ikkunoiden tiivistykseen. No, ajatuksena oli lähinnä löytää tiiviste, joka mukautuisi moderneja tiivisteitä paremmin epäsäännöllisiin vanhojen ikkunoiden rakoihin, raoista kun jotkut ovat todella mittavia ja jotkut minimaallisen pieniä. Kokeilu oli jokseenkin epäonnistunut siksi, että ihan samalla tavalla ne ahtaat ikkunat jäivät kinnaamaan kuin moderneilla tiivisteilläkin eikä edes taloutemme teräsnäppi saanut salpoja väännetyksi kiinni.

Villanyörin kiinnitin karmeihin suruttomasti nitojan niiteillä, se on kyllä parempi konsti kuin tiivisteiden teipit joista jää liima aina kiinni karmeihin. Puukko on tuossa yllä kuvassa siksi, että sillä sai vinoon iskeytyneet niitit kaivettua irti karmeista...

Tämä ei nyt varsinaisesti kuulu tähän, mutta kirjaanpa muistiin kuitenkin: Tähänastisten ikkunoiden tiivistyskokemusten perusteella sanoisin, että sitten kun joskus tulevana vuonna tuohikuussa noita ikkunoiden karmeja kunnostellaan, eli suurimman osan osalta vain maalataan, lienee parasta jyrsiä karmeihin kolot silikonitiivisteille ja sillä selvä.  

No niin, paluu paperointiin. Minä en ole vielä keksinyt sitäkään, miten nuo salpojen kohdat saisi kätevästi paperoitua. Meidän ikkunoissa noita salpoja on vain kaksi per poka, ne ovat ikkunan alaosissa ja yläosissa on pienet tapit, jotka menevät karmien koloihin. Kun salvan kohdan jätti paperoimatta alakuvan mukaisesti, tuli kuitenkin valtaosa karmin raosta paperin peittoon. Tuo ei ole kovin esteettisen näköinen viritelmä, myönnettäköön se, mutta nopea toteuttaa. Kuvassa on lastenkamarin ikkuna, vasemmanpuoleinen salpa on kapean tuuletusikkunan ja oikeanpuoleinen siis ison ruudun toinen salpa.


Ne salvattomat ja muutenkin suoraviivaiset kohdat ikkunoista näyttävät sitten tältä.


Kun sain lastenkamarin ikkunan tiivistettyä ja paperoitua, vaihdoin sinne myös verhot. Entiset olivat pitsiverhonretaleet, jotka ehkä vielä jotenkin kesäaikaan menettelivät mutta talvella näyttivät siltä kuin ikkunassa roikkuisi idealside. En ole ihan varma näistä uusistakaan, mutta kelvatkoot. Verhot ovat Marimekon Puketti-kangasta vuodelta 1972 ja palvelleet niin pitkään kuin muistan pikkuveljeni huoneessa lapsuudenkodissani. Konfiskoin ne äidiltä, jolla on varastossaan vielä punaiset samanlaiset. Ennustan, että nämä ja ne punaiset tulevat vielä olemaan kysyttyä kamaa viiden serkuksen kalustaessa opiskelijaboksejaan.


Tässä vielä se pienin serkus, huoneenhaltija paperoiduista ikkunoistaan ilahtuneena. (Hän on kyllä pääosin ihan kaikesta koko ajan näin ilahtunut, mikä on toki ihana asia.)


Mietin tuota paperihommaa tehdessäni, että ikkunoiden uusijat välttyvät tältä savotalta kun eihän uusia ikkunoita tarvitse paperoida eikä kevään tullen liotella papereita irti. Mutta toisaalta ikkunoiden paperointi on minusta ihan mukavaa puuhaa, siinä tulee konkreettisesti sellainen talvipesänrakennusolo ja tuntee olevansa vähän enemmän osa vuoden kiertoa vaikka tasalämpöisessä +21 celsiusasteessa eleleekin.

Ja toisaalta esteetikko minussa on valmis näkemään vaikka isommankin vaivan siitä hyvästä että talossa säilyvät alkuperäiset, kauniit ja sopusuhtaiset ikkunat. 

tiistai 20. marraskuuta 2012

Täti Vihreä täällä taas

Huhuilin taannoin apua yläkerran keittiön kaappien väripulmaani, ja sain ällistyttävän paljon mahtavia kommentteja ja toinen toistaan parempia ehdotuksia. En tietenkään ehtinyt kommentoida niitä juuri silloin, mutta luin ne kyllä kaikki ajatuksella ja kiitän niistä kovasti. Täytyy jatkossakin hyötykäyttää näkemyksiänne näissä minulle hankalissa värisysteemeissä, armaat lukijat!

En ole vieläkään ihan sataprosenttisen varma siitä, millaiset kaapit yläkerran keittiöön tulevat. Ehkä eniten siksi, että alakaappi on edelleen alkuperäisvärityksessään, kun en ole ehtinyt siitä maaleja rapsuttelemaan. Kaappien uudelleenmaalaus ei siksi ole ollut ajankohtainen. Aloin kuitenkin ajattelemaan värimaailmaa ja vastaväripareja vihreän ja punaisen sijasta vihreänä ja oranssina - kuten alla olevasta jälleen kerran ah niin tyylikkäästä valokuvasta käy ilmi, on tuo oven väri lähinnä tuollainen oranssinruskea.

Rintamamiestalofoorumilla sattui sitten silmään Enso-levyjen myynti-ilmoitus, ja kävin tänään hakemassa Matkahuollosta tämän kuvassa näkyvän oranssin aarteenpalasen:


En ole ikinä ennen nähnyt oranssia Enso-levyä. Kuvan laatu on taas tosiaan päätähuimaava, mutta salaman kanssa öiseen aikaan näpätyssä kuvassa näkyvät nuo värit oikeampina kuin ilman salamaa. Ja tuossa on nyt kaikki olennaiset pinnat huoneesta - lattia, ovi, seinä ja sitten tuo tänään saapunut levy.

Luulen, että tuosta paletista alkaa löytyä yläkerran keittiön värimaailma. Viimeistään tuo oranssi Enso-levy sinetöi huoneeseen huvikumputunnelman, mutta olkoon niin. Kyllä jokaisessa huushollissa pitää yksi huvikumpuhuone olla, vaikka muualla vallitsisikin hailakka jälleenrakenuskauden ilmapiiri!

lauantai 17. marraskuuta 2012

Valoa kansalle

Talossamme minua ärsyttävien asioiden listalla kärkisijoilla on tällä hetkellä hämäryys.

Keskellä marraskuista pimeyttä hortoilen kuin puolisokea, hajataittoinen myyrä enkä erota oikeaa vasemmasta. Empaattinen puoliso on ruuvannut kaikki 40-wattiset hehkulamput irti ja korvannut ne 60-wattisilla. Turhaa, niin turhaa. Suurin osa tästä valonpuutteesta selittyy yksinkertaisesti sillä, että meillä ei ole keittiön tiskipöydän pallolamppua lukuunottamatta missään huoneessa muuta kuin kattovalo. Ja kattovalojen kajastus ei riitä valaisemaan jokaista nurkkaa ja sopukkaa.

No, makuuhuoneessa tulee harvemmin puuhattua mitään sellaista, mikä valoa varsinaisesti kaipaisi. Lastenhuone on niin pieni, että kolmiosainen kattolamppu valaisee siellä aivan riittävästi. Ongelmakohtia ovat siis oikeastaan eteinen, koska eteisen lampun sähköt todettiin taannoin vähemmän turvallisiksi ja lamppu otettiin pois käytöstä, sekä olohuone ja keittiö.

Keittiön valaistusolosuhde on otettu huomioon keittiöremonttisuunnitelmissa. Keittiöremontin antaessa odottaa itseään taidan toivoa itselleni joululahjaksi otsalamppua.

Olohuoneessa on tätä nykyä tämmöinen.



Tuo valaisin taitaa edustaa muutaman muun mummolasta perityn esineen kanssa taloutemme sukukalleudet-osastoa. Se on Taito Oy:n kattolamppu, joka on tosiaan peräisin isovanhempieni peräkammarista, ja joka tuli heidän omistukseensa silloin kun he ostivat oman rintamamiestalonsa eräältä Kannaksen evakolta. (Jos joku aggressiivinen lukija nyt kokee asiakseen syöksyä kimppuuni tuon lampun osalta niin todettakoon varmuuden vuoksi, että tuo lamppu on ihan oikeasti Taito Oy:n. Siinä on leima.) Lamppu palveli mummon ja ukin kuoleman jälkeen äidin olohuoneessa Pormestari-kaluston kaverina. Pormestarit odottavat vintissä olohuoneremonttia ja pääsyä meidän istuttavaksemme, lamppu on jo katossa koska entinen olohuoneen lamppu lähti jokunen aika sitten takaisin alkuperäiselle omistajalleen. 

Meillä oli siis muutosta asti olohuoneen katossa Lokki-valaisin, jonka vanhempani olivat ostaneet 70-luvun alussa ensimmäiseen yhteiseen kotiinsa. Perheessäni ovat tänä vuonna liikkuneet tiuhaan tahtiin muutkin kuin lamput: Veljeni perheineen osti äidiltäni lapsuudenkotini ja äiti muutti omakotitalosta rivitaloon. Tästä tällä viikolla näppäämästäni kuvasta käynee ilmi, että Lokki sopii äidin uuteen kotiin  erinomaisen paljon paremmin kuin meidän mökin kattoon. 


Äidin asunto on muutenkin kaunis ja ihana, ja veljeni on remontoinut 80-luvun mäntypaneelilla kuorrutetusta käkikellotalosta kauniin, tyylikkään ja ajattoman kodin. Aion laajentaa sekä tajuntaani että blogin aihepiiriä esittelemällä molemmat huushollit täällä jahka asujat saavat asetuttua aloilleen. Lisäksi luvassa on naapurin rintamamiestalon laajennuksen esittely, noin niin kuin esimerkinomaisena hankkeena.

Huomaan taas kerran, että minulla on erikoinen kyky saada aikaiseksi blogijuttu jostain aivan muusta kuin mistä piti ruveta kirjoittamaan. Kirjoitin siis hämäryydestä, ja olohuonehämäryyden takia selailin taas äsken nettiä toivoen löytäväni jostakin olohuoneeseen sopivan jalkalampun eli lattiavalaisimen. Bukowskis Marketissa on tällä hetkellä myynnissä yksi aika ihanainen yksilö:


Minä ihastuin tuon valaisimen 40-lukulaisuuteen ja jonkinmoiseen herttaisuuteen. Nykyinen olohuoneemme on mälsä ja ankea, Pormestari-kaluston, kirjahyllyn, uuden tapetin ja toisenlaisen maton myötä haluaisin siitä sellaisen viihtyisän ja kivan paikan, jossa voisi joko istuskella tai köllötellä oman perheen tai ystävien kesken. Nykyisin meillä ollaan aina vain keittiössä, ja se johtuu ainakin osaksi olohuoneen nuivasta ulkoasusta. Tuo söpö kukkaisvalaisin olisi onnen omiaan luomaan viihtyisyyttä ja lämmintä tunnelmaa. Ja sitäpaitsi nuo kukkaset varjostimissa ovat ihanat.



Huutoaikaa on vielä kahdeksan päivää. Olisikohan realistista toivoa, että perheemme työllisyys- ja sitä kautta myös taloustilanne olisi hieman nykyistä selvempi ennen huutoajan umpeutumista. Mene tiedä. Jos asiat ratkeavat haluttuun suuntaan, aion huutaa tuon lampun. Jos eivät ratkea, tai suunta on väärä, odotan seuraavaa kohdalle osuvaa.

lauantai 10. marraskuuta 2012

Kriittinen virhe

Kerroin taannoin nukkumisjärjestelyistämme ja ostamastani pinnakerrossängystä tässä postauksessa.

Olin saanut tänään postaukseen alla olevan kommentin nimimerkiltä Punainen tupa. Linkin takaa löytyi blogi.

Juu, tässä nyt sellainen henkilö joka ei satu tunnistamaan Niemen Tehtaiden sänkyiksi, kun Niemen Tehtaiden sänkyjen päädyt on levystä ja noissa Sinun sänkyissä on pinnapuut. Niemen Tehtaat ei ole koskaan valmistanut tuollaisia. Ja tämä on totuus ja luu kurkkuun jos jotain muuta yrität vänkätä.

Että näin. 

Minulla olisi vaikka miten paljon blogattavaa ja mieluusti täällä nykytahtia useammin kuulumisia naputtelisinkin. On vain niin, että nykyinen arki on sen verran nääntävää, etten jaksa tehdä mitään niin keskittymistä vaativaa kuin blogijutun kirjoittaminen. Puoliso on viikot töissä toisella paikkakunnalla, minä yksin kahden mukulan kanssa, sähköpääkeskus vetelee viimeisiään, kukaan ei ole jaksanut tiivistää loppuun ikkunoita, joka paikassa on sotkua ja kaaosta, olen nukkunut viimeksi kokonaisen yön yli kaksi vuotta sitten ja vessassa käyminen ovi kiinni on luksusta, josta voin pääsääntöisesti vain haaveilla. Perusjuttujen pyöritys vie mehut niin totaalisesti, etten ole saanut tehdyksi edes maksatushakemusta ELYn rakennusperinnön hoitoavustukseen, vaikka siinä on sentään tonnikaupalla rahaa kiinni. Eniten ärsyttää epätietoisuus siitä, kuinka kauan nykytilanne jatkuu. Luulen, että sen selvittyä on aikaa ja jaksamista taas blogillekin, ja remppahommatkin nytkähtävät taas käyntiin ainakin noiden penteleen hajoilevien ja huolta aiheuttavien sähköjen osalta. 

En tiedä, oliko tuon edellä mainitun kommentaattorin tarkoitus olla vitsikäs tai muuten vaan hauska tuolla kommenttinsa lopetuksella. Tässä väsymyksen ja ketutuksen tilassa en nyt voi muuta kuin nostaa tuon kommentin julki ja pahoitella syvästi kaikille lukijoille mahdollisesti aiheuttamiani harmeja ja vastoinkäymisiä joita olen erheellisesti Niemen tehtaiden sängyksi sänkyämme luullen aiheuttanut. 

Mitä tulee tuohon herttaiseen "luu kurkkuun jos muuta yrität vänkätä" -loppukaneettiin, voin vain todeta että en todellakaan yritä. Tällä hetkellä ei voisi vähempää kiinnostaa, onko sängyn valmistanut tehdas Niemi, Notko tai Saarelma vai eikö kukaan edellä mainituista. Se on sänky, esikoinen nukkuu siinä pääosin hyvin yönsä vaikka vauva pääosin ei nuku huoneen toisella laidalla. Joku valonkajastus tässäkin risukasassa. Jos sängyn levypääty versus pinnapääty on jonkun mielestä niin olennainen asia, että sen vuoksi kannattaa jättää moisia väkivaltaisia viestejä jonkun tuntemattoman ihmisen blogiin, niin en voi muuta kuin suositella annosta lapsiperheen arkea. 

Voipi asettua asiat oikeisiin mittasuhteisiinsa.