Kotiseutuyhdistysasiaa

Aika monilla paikkakunnilla on kotiseutuyhdistys, niin myös Mikkelissä aktiivinen ja vireä Mikkeli-seura. Se muuten järjestää kesällä 2012 valtakunnalliset kotiseutupäivät, joista saattaa tulla erehdyttävästi mieleen joku mummojen kokoontumisajo tai hilipatihippaa ja kansantanhua -tyyppinen tapahtuma, mutta joka on oikeasti varsin korkeatasoinen ja ennen muuta erittäin iso happening, jossa kuullaan laadukkaita seminaariesitelmiä, messuillaan ja tehdään retkiä kunkin vuoden järjestäjäkaupungin tai kunnan mielenkiintoisiin tutustumiskohteisiin. Tervetuloa siis meille kylään, jos ei aiemmin niin ainakin elokuun alussa 2012.

Minä liityin hätäpäissäni tänään Mikkeli-seuraan, koska kuulin seura-aktivistiselta kollegaltani, että tämän vuoden syyskokouksen esitelmä käsittelisi heti meidän oman talon jälkeen Mikkelin seuraavaksi mielenkiintoisinta rakennusta, joka tosin on purettu jo vuonna 1958. "Ryssänkirkon" historiasta on siis kirjoitettu ansiokas tutkielma, jonka luin heti ensi viikkoina Mikkeliin muuton jälkeen. Taustaksi lienee syytä kertoa, että rajantakaisesta Ilomantsista kotoisin oleva isomummoni oli ortodoksi ja kiitos myös myöhemmän Venäjä-kiinnostuksen, itäisen kirkon traditio on kiehtonut minua jo ihan lapsesta asti.

Mutta se varsinainen asia oli tämä: Mikkeli-seuran sivuilla on hieno pieni virtuaalinäyttely nimeltä "M - Kuvaaja etsii kaupunkia". Kuvissa on manipuloitu vanhoja valokuvia nykyisiin Mikkelin maisemiin, ja minusta kuvat ovat hienoja. Tekijä Miika Niemisen terveiset ovat luettavissa täältä ja itse näyttelyyn pääsee tästä.

Saako lähettää terveisiä?

Korviini on kantautunut, että blogiani lukevat myös eräät hyvin erityiset ihmiset, joilla on talomme kanssa meitä huomattavasti pidempi yhteinen historia ja läheinen suhde siihen muutenkin. Eräs heistä on jopa kirjaimellisesti nähnyt ensimmäistä kertaa päivänvalon talon seinien suojassa, toinen ilmoitti tänään olevansa syyllinen talossa vallitsevaan keltaiseen ja vihreään värimaailmaan. Synti on tehty eräänä kesälomana, joko vuonna 1970 tai -71, joten voinemme täten julistaa rikoksen vanhentuneeksi. Sitä paitsi se yläkerran keittiön lattian räväkänvihreä raparperi-sävy on minusta oikeasti ihan mahtava!

Käytän siis tämän blogikirjoituksen lähettääkseni terveisiä ympäri Suomea ja vähän naapurimaitakin. Jos tätä ajatellaan eräänlaisena virtuaalisena postikorttina, lienee paikallaan, että siinä on myös kuvapuoli. Tässä siis otos eteisen seinälle romukirpparilta löydettyyn valokuvakehykseen ripustetusta palasesta tämän talon ja sen rakentaneen perheen historiaa:



Lompakkoalmanakkaan vuodelta 1953 on epäilemättä talon rouva kirjoittanut alareunaan "Tänä v. muutettiin Kalliokatu 4:ään". Almanakka löytyi liimattuna vessan kaapin oven sisäpuolelle, ja kun kaappi lähti hiottavaksi ja maalattavaksi, irrotin varovasti almanakan ovesta ja säilöin sen kehyksiin.

Minua se muistuttaa siitä, että talo on ollut olemassa jo kauan ennen kuin oma olemassaoloni on alkanut. Muistuttaa se kaikista niistä tarinoistakin, joita olen talosta ja siinä eläneistä ihmisistä kuullut. Kyllä se muistuttaa myös vastuusta - kun on itse jo ensimmäisten kuukausien asumisen aikana saanut kokea niin paljon iloa ja ihmetystä liki 60 vuoden takaisten rakenteiden ja elämän kerrostumien tutkimisesta, on ne minusta velvollinen säästämään ja niitä vaalimaan edelleen.

Ja lopulta luovuttamaan ne heille, jotka sitten joskus asuvat tässä talossa minun jälkeeni.

Keittiöremontti etenee

Keittiö on edelleen samassa jamassa kuin syyskuussa, ja pienenä etymologisena väliheittona toteamme tähän ihan yks kaks yllättäen että "jama" on muuten kuoppa venäjäksi. Että semmosta.

Keittiöremontti sen sijaan etenee, koska remontin tulevaisuus riippuu paljolti muualla kuin itse keittiössä tapahtuvasta entisöintipuuhasta. Keittiön tulevat kaapit on roudattu yläkertaan, ja koska siellä oli anoppikullan suorittaman katon ja seinien maalausoperaation loppuunsaattamisen ansiosta suojattu lattia paperilla ja ylläpidetty vähän korkeampaa lämpötilaa, ajattelimme hyödyntää lämmityskustannukset ja maalata saman tien keittiön kaapitkin.

Yläkerrassa näyttää siis nyt tältä:



Pellavaöljymaalin sai yllättävän hyvin telattua kaappien oviin pienellä, lyhytnukkaisella telalla. Maali levittyi tasaisesti ja tarpeeksi tiukkaan. Jälki on siis, sanoisinko, priimaa.

Myös laatikot on maalattu ja odottavat pakkasen pureman puolukan punaisia vetimiään:



Vaan maalattavaa vielä riittää. Se on puuhaa, jota ei viitsisi millään aloittaa iltaisin töiden jälkeen, kun aikaa on niin vähän että valtaosa siitä menee vehkeiden esiin kaiveluun ja toisaalta niiden pois laitteluun. Esitän siis Pikku Tilliäiselle täten julkisen toiveen siitä, ettei hän aivan hetioitis tupsahtaisi maailmaan kun allekirjoittaneen 12-piikkinen aamukampa on loppuun lusittu, jotta kaapit ehtisi maalata loppuun.

Keittiön varustelussa on auttanut anopin lisäksi myös äiti, joka löysi kirpputorilta tämän valloittavan säilytysjärjestelmän:



Säilytysominaisuutensa lisäksi tuo on sopivan suurpiirteinen huoneentaulu kielitieteilijän kyökkiin.

Aarresaarella

Yhdistelmä Laura, Panu ja peräkärry vauhdissa jälleen.

Meillä oli taannoisella Amelia Anastasian ristiäismatkalla mahdollisuus käydä tutustumassa lähipiirin projektiin, jonka lopputuloksena oli tarkoitus saada tyhjäksi vanhan, edesmenneen rouvashenkilön kerrostalokaksio. Tutustuminen suoritettiin, projektin haltija oli valmistautunut siihen huolellisesti huutokauppameklarityyliin ja vastustamattomien myyntiargumenttien lopputulos oli se, että nyökytimme osapuilleen kaikkiin meille tehtyihin ehdotuksiin vastaukseksi "joo, otetaan vaan".

Olimme siis lupautuneet antamaan uuden kodin noin kahdelle peräkärrylliselle tavaraa, joka muuten olisi päätynyt ties minne mieron tielle. Hamsterointi verissä, pelastuspartio siis matkaan.

Sunnuntaina matkustimme Jyväskylään, jossa tämä aarresaareksi muuttunut kerrostalokaksio sijaitsi. Tässä kuvakavalkadi osasta siitä maallisesta mammonasta, joka vastedes koristaa kotiamme:

Kirjahylly jostain 60-70-luvun taitteesta. Ei nyt varsinaisesti viiskytlukulainen, mutta ainakin huomattavan paljon paremmin tilaansa sopiva kuin alun perin pikkukamarin seinustalle ajatellut Moskovan-tuliaiset, Ikean Markör-hyllyt. Hylly peittää pikkukamarin seinän kokonaan. Käytännöllisyys voitti - 50-luvun kirjahyllyjä ei sitkeästä etsinnästä huolimatta ole tullut vastaan mistään tolkullisen hakumatkan päästä ja johonkin kesästä asti ympäri huushollia velloneet kirjalaatikot on vihdoin majoitettava. Ehdoton plussa ovat sitäpaitsi nuo alakaapit, joihin voi kätkeä aarteita. Tai Pikku Tilliäisen tulevat leikkikalut.

Ihana pieni klaffipöytä, jonka pinta kaipaa pientä puunausta mutta joka heilahti kertalaakista yhdeksi suosikkihuonekaluistani kaikkien omistamieni mööpelien joukossa. Tarkkasilmäinen lukija voi kuvan taustaa tarkastellessaan havaita, että tehopakkaus-anoppi on taas käynyt kylässä ja yläkerran iso huone on saanut seiniinsä tutun kakkutaikinasävyn ja muuttunut sittemmin keittiön kaappien maalausverstaaksi.



Tämä yksilö kisaa suosikkiasemasta myös tosissaan. Aikakausi on 50-luvun loppu tai 60-luku ja tätä tuolia on vähän vähemmän kurvikkaana valmistanut Marilyn-nimisenä ainakin TJKumpulaisen huonekalutehdas. Tuolin väri, kuosi ja muoto näyttävät minusta suorastaan huutavan että istu heti alas ja ala lukea lapselle iltasatua. Tuoli on verhoiltava uudestaan, koska sen varhaiskauden vaahtomuovia olevat sisukset murenevat kankaan sisään kuin kukkasidonnassa käytettävä sieni, mutta en malttaisi odottaa kunnostusta vaan haluaisin sen käyttöön heti.



Tämä ei ole ehkä edes niin vanha kuin alkuperäinen, valkoinen keinutuolimme jossa minua on pienenä kiikuteltu. Tuoli on sekä väriltään että muodoltaan niin kaunis, että halusimme sen olohuoneeseen, ikähän on vain numeroita. Tuolin pohjassa on sympaattinen paperilappu, jossa kerrotaan sen olevan "aito nakkilalainen", Matti Kankerin valmistama, ja sillä on siten tarina.



Ai niin, ja tuo keinutuolin vieressä oleva pallikin on peräisin samasta osoitteesta. Nakkilan kiikun lisäksi tuli kaupan päälle vielä iso, lämmin ja ihana isoäidin neliöistä tehty villainen torkkupeitto. Kyllä nyt kelpaa talven tulla.



Kalustuksen lisäksi saimme mukaamme aimo kasan kaikkea pientä. Vanhoja räsymattoja tarvitsee aina johonkin, joten pelastimme kaikki jotka pelastusta kaipasivat. Makuuhuoneeseen on nyt kesää varten pitsiverhot ja pitsistä virkattu päiväpeitto, jouluksi keittiöön Tampellan puna-valkokuvioiset verhot ja pöytäliina. Ihastuin eniten näihin kahteen, sympaattiseen 50-luvun päiväpeittoon - jostain pitäisi eittämättä saada lisää parisänkyjä kaikille näille peitoille.



Minä pidän vanhoista koreista, ja nyt niitä osui kohdalle kaksin kappalein. Etualalla oleva on se ihanampi, takimmainenkin menee kategoriaan "varsin kiva".



Jos lukijan kärsivällisyys vain kestää, näitä olisi pari vielä esiteltävänä... Tässä joku saattaa nähdä kaksi kuhmuista ja lommoilla olevaa emalivatia - minä näen tässä tulevan perunamaan ja astiat, joilla pottuja käydään loppukesästä hakemassa pihalta perheen ruokapöytään.



Tästä en osaa yhtään sanoa, mikä tämä on. Vanerista tehty, 50-luvun vihreäksi maalattu laatikko joka tapauksessa. Siihen täytyy asentaa pienet saranat ja sitten siitä tulee jonkun säilytysboksi, arvaisin. Kuvan taustalla näkyy muuten äitin puolestamme tekemä kirpparilöytö, ihana rottinkinen lehtiteline-kukkapöytä. Hintaan kymmenen euroa. Käsittämätöntä.



Esineet pienenevät loppua kohti, ja tästä ei enää saippuakuppi parane! Tuo ylempi, reijitetty osa siis irtoaa, ja alempi on kuppi joka kerää saippuasta valuvat vedet. Nerokasta emalimuotoilua.



Ihan lopuksi menemme vielä kurkistamaan vintille, jonne ahkera hamsterimme jo ehti kiikuttaa tämän kolmikon. Nuo näyttävät hauskoilta päällekäin pinottuina, ja niihin voi säilöä...no, vaikka aarteita. Harkitsen vakavasti, että vaihtaisin makuuhuoneen kaapin päälle ostamani pahvilaatikot tähän säilytysjärjestelmään, mutta makuuhuone on niin vanhaa vuosikertaa sisustukseltaan että nuo saattavat kirkua liikaa omaa lähihistoriallisuuttaan. Jää nähtäväksi.



Lienee enemmän kuin paikallaan tässä kohtaa kiittää avokätistä lahjoittajaa siitä, että saimme kaikki nämä ihanuudet itsellemme maksamatta niistä euroakaan. Erityiskiitos kuitenkin siitä, että saimme keinutuolin, nojatuolin ja klaffipöydän kotiin kuljetettuna sen jälkeen kun olimme todenneet, että optimistinen yhden kärryllisen taktiikkamme oli tuomittu surkeasti epäonnistumaan.

Vielä itselle muistiin painettavaksi ja muille muuten vaan mukavaksi linkkivinkiksi aiheeseen liittyen: Helsingin kaupunginkirjaston sivuilla on kattava listaus vanhojen huonekalujen kunnostusta ja verhoilua käsittelevistä kirjoista ynnä muuta aihepiiriin liittyvää tietoa.

Oma suosikkini on Sari Sirkkiä-Jarvan, Ilpo Kuparisen, Anneli Hiltusen ja Ville Laineen Näin kunnostat mummolan mööpelit. Teoksessa esitellään paitsi niiden tutuimpien ja tyypillisimpien 1900-luvun puolivälin suomalaisten huonekalujen kunnostusohjeet, myös varsin kattavasti huonekaluteollisuueden historiaa ja rintsikka-aikakauden kalustusta. Kuvituksesta iso plussa: valokuvaaja Ilpo Kuparisen hienojen kuvien lomaan on solutettu vanhoja huonekalutehtaiden mainoksia.

Juoksevan veden puute ja liian matalat kaapit

Luin eilen illalla rakkaaksi käyneeltä rintamamiestalofoorumilta keskustelua, jossa ihmiset kommentoivat erään vanhan talon remonttiprojektia. Projekti oli nimetty ehkä hieman harhaanjohtavasti sanalla "entisöinti", kun sitä varsinaista entisöinti-sanan merkitystä oli toteutettu valokuvien perusteella lähinnä Museoviraston toimesta suojellun ulkokuoren osalta.

Projektin esittelyä seurannut keskustelu sai minut jotenkin masentumaan jopa siinä määrin, ettei tullut mieleenkään edes kommentoida koko keskustelunpätkää, mikä on kohdallani varsin harvinaista. Talo oli ulkoapäin kaunis ja sen korjaamiseen oli varmasti mennyt lukemattomasti aikaa ja energiayksikköjä. Minä en ikikuunaan tuntisi oloani kotoisaksi omistajan valitsemaan tyyliin sisustetussa talossa, mutta uskon, että sama menee myös toisin päin - meidän nuhjuinen ja sieltä täältä kasaan haalittu mummolamööpelikokoelmamme olisi valtaosalle kanssaihmisistä joko kauhistus tai muuten vaan ei-yhtään-oma. Semmosta tämä ihmiselo on, ja onneksi vain meidän tarvitsee asua meillä.


Tässä kuvassa on meidän nykyinen makkari eli nurkkakamari sellaisessa asussa kuin sen keväällä 2010 kohtasimme.

Projektista siis viis, mutta sitä seurannut keskustelu sai kyllä aikaan puolikärttyisiä puuskahduksia. En vaan kertakaikkiaan pysty tajuamaan, onko vanhan entisöinti versus uudeksi rakentaminen -keskustelu vedettävä joka kerta sille vähä-älyisyyden matalalle asteelle, missä napin painalluksella nousevan liesituulettimen ja 2010-luvun kivikasakiukaan ainoana vaihtoehtona ilmeisesti ihan tosissaan nähdään se, että jengi jäisi jurnuttamaan mökkeihinsä jonnekin jurakaudelle ilman juoksevaa vettä.

Kuva: Harvia

Maailma ei totisesti ole väärällään esimerkkejä siitä, miten rakennuksen alkuperäistä henkeä voi remonttivalinnoilla kunnioittaa niin, että siinä talossa voi elää mukavaa ja laiskanpulskeaa 2000-luvun elämää hävittämättä silti kaikkea sitä, mikä tekee rakennuksesta vanhan ja jonkun tietyn aikakauden tuotoksen. Mutta luulisi että niitä esimerkkejä on kuitenkin sen verran paljon että jokaisen eteen olisi ainakin yksi joskus osunut.

Jos joku tekee vanhassa talossa jotain uusiksi ja joku toinen toteaa siihen että eipä paljon jäänyt vanhasta jäljelle tuossa kohtaa - mikä nyt faktisesti yleensä on melko todenmukainen kommentti varsinkin kun siihen lopputulokseen yleensä on jopa pyritty - niin jostain ilmestyy aina sonnikuro mylvimään iänikuista juokseva vesi ja liian matalat keittiön kaapit -mantraa. Että kun ei 20-luvulla ollut juoksevaa vettä niin perinnehippien mielestä vesihanan ja viemärin tuominen taloon on saatanasta, ja keittiökaappien mdf-pintojen ainoa vaihtoehto on se, että 2000-luvun pitkänhuiskeat ihmiset könyävät 20 senttiä liian matalien, alkuperäisten kaapistojensa äärellä välilevyn pullistuman uhatessa jatkuvasti kyökissä ahertajaa.

Tämä ajatustapa nyppii.

Kun itse yrittää pohdiskella tätä rakennusperintöasiaa ennen muuta filosofisemmasta ja monipolvisemmasta lähtökohdasta ja liittää siihen sellaisia ajatuskuvioita kuin ylipäänsä vanhan ja menneen arvostaminen, oma osuus osana populaation pitkää ketjua, elämäntapojen ja -tyylin muutokset, ekologisuus, eettisyys jne. niin sen keskustelun romahduttaminen tuolle juokseva vesi -asteelle jotenkin vaan aina jaksaa masentaa. Minä en ylipäänsä siedä sitä, että asioista yritetään vääntää mustavalkoisia silloin kun niiden todellinen olemus koostuu itse asiassa kaikista kuviteltavissa olevista harmaan sävyistä, ja tämä pätee myös vanhoihin taloihin ja niiden kunnostamiseen. Ei ole olemassa vain kahta ääripäätä, on olemassa koko joukko erilaisia toimintatapoja, ratkaisuja ja vaihtoehtoja. Suurin osa niistä kai kilpistyy asenteeseen siitä, nähdäänkö vanha vain vanhana ja kulahtaneena, joka pitää korvata uudella, vai katsotaanko sitä arvostaen juuri sen vanhuuden ja kulahtamisen vuoksi.

Minusta tämä rakennusperintö.fi -sivuston etusivulla tällä hetkellä oleva kuva kunnostetusta keittiöstä on aivan erinomainen esimerkki siitä, mitä itse ajan takaa.

Kuva: Jonas Malmberg, rakennusperinto.fi

Siinä törröttää keskeisellä paikalla moderni sähköhella ja luultavasti kuvan oikeassa laidassa näkyisi vähän laajemmalla otoksella vesihanakin. Kukaan ei silti voi kiistää sitä, etteikö tuossa keittiössä olisi ajateltu nykyajan mukavuuksien lisäksi vähän sitäkin, mikä on talon ikä ja aikakausi ja miten näitä kahta voisi remontoidessa arvostaen huomioida.

Saunaremontti, osa yksi

Tässä ensimmäinen osa saunaremonttitarinasta, johon seuraa jatkoa pikemmin kuin lukijakunta osaa odottaakaan.

Kuten kaikki muistamme, meillä oli tarkoituksena aloittaa remontti saunasta. Tämä sen vuoksi, että sauna oli kiistatta rapistunein osa taloa ja lisäksi toinen niistä kohdista, johon oli tee-se-itse-miehen karttuisa koura ulottunut. Sauna oli siis jaettu kahtia, erotettu osa kuorrutettu muovitapetilla ja -matolla ja istutettu eriöön suihku ja nätti istuma-amme.





Amme olisi mieluusti pidetty, koska se oli hyvässä kunnossa ja kaunis, mutta talossa ei hyvällä tahdollakaan ollut paikkaa kylpyammeelle. Ellei pihaa oteta lukuun, mutta Shellin terassin kantapeikkojen ilahduttaminen tällä tavoin ei myöskään tuntunut kovinkaan kannatettavalle vaihtoehdolle. Amme siis myytiin huuto.netissä ja se pääsi hyvään, uuteen mikkeliläiskotiin.

Minä tykkään saunomisesta hirveästi ja Panu, mikäli mahdollista, vielä enemmän. Siksi toimiva sauna oli toivelistalla ja nuhjaantunut ulkomuoto, tutisevat lauteet ja vuosikausien käyttämättömyyden tuoma rapistuminen puhuivat sen puolesta, että purkuun vaan. Yksi argumentti oli sekin, että halusimme ottaa selville, missä kunnossa eristämätön kellarimme on ja millaisia restaurointitoimia se edellyttäisi. Näille huterille penkeille kipuaminen ei juuri houkuttanut:



Pelastin kuitenkin puisen, kanaverkkopohjaisen saippuakaukalon, jonka kulma näkyy tuon keulivan lauteen takaa. Lähikuva siitä on tässä:



Mikä ei tietenkään poistanut sitä tosiasiaa, että molemmat huokailimme vanhan, 50 vuoden ajan huolellisen lämpökäsittelyn läpikäyneen puutavaran kauneutta. Ja vaikka tätä liikuttavaa löydöstä:



Kiuas pääsi nuohoojan syynistä läpi, mutta oli kuitenkin AIKA heikossa hapessa. Sen kaverina saunassa nököttänyt Porin Mainio -muuripata vaikutti ensin suhteellisen hyväkuntoiselta, mutta karu totuus paljastui kun saunaa alettiin purkaa.



Porin Mainiota ei siis voitu pelastaa, se mureni käytännössä purkajien käsiin.



Vaan ei hätää: Ilmoitus paikallislehden Halutaan ostaa -palstalle, ja vähän käytetty alkuperäinen Porin Mainio löytyi lähietäisyydeltä. Tällä hetkellä haasteita aiheuttaa se, että kiukaan, muuripadan ja suihkukaapin mahdutus samalle saunan seinälle saattaa mennä senttipeliksi. Mutta siitä myöhemmin lisää.

Seuraavassa osassa kerron tarkemmin saunan purkamisesta. Ja sitä seuraavassa ehkä siitä, miksei saunaprojektimme ole edennyt juuri alkua pidemmälle...

Talven ihmemaa

Olin pari päivää työmatkalla, ja sillä aikaa talvi oli salakavalasti saapunut Savoon. En ehtinyt eilen ikuistamaan maisemaa talvisimmillaan, mutta lunta riitti vielä tällekin päivälle.



Eniten lumentulosta kärsi etupihan viirukirjokanukka, joka ei ole vielä pudottanut lehtiään - se parka oli laonnut pitkin pituuttaan pihalle lumen painosta. No, tänään lumi on sulanut, ja kanukka taas entisellään.

Samaa ei voi sanoa vuokralaisen portaalla tähän asti reippaana nököttäneestä pallokrysanteemista.



Tuosta ei voi oikein muuta todeta, kuin että krysanteemit alkavat olla so last season.

Minun oli tarkoitus hyödyntää tämä luminen aika puutarhanhoidollisesti siten, että olin ilmoittautunut Marttojen pihasuunnittelukurssille. Martat eivät tajunneet mainostaa kurssiaan missään, joten osallistujia ilmaantui niin vähän, että koko kurssi peruttiin. Tästä suuresti suivaantuneena marssin virtuaaliseen kirjakauppaan ja tilasin Saila Roution uuden teoksen nimeltä Oman pihan suunnittelu. Kaikki pitää nykyisin tehdä itse.

Saila Routiolla muuten on hauska blogikin, ja hänen teoksensa sekä jo monta vuotta sitten kirjahyllyyn haalittu maanmainio Puutarhanhoitoa poropeukaloille -opas tukiryhmänäni aion suunnitella meille tämän jo olevan tai sitten vasta tulevan talven aikana pihan. Meiltä puuttuu pyykinkuivausfasiliteetti, keinu ja liuskekivilaatoitettu piharuokailualusta. Kukkapenkkimme on joukko pihan nurkkaan joutomaalta pelastettuja ja valeistutettuja perennoja. Hyötytarhan muodostaa ikivanha omenapuu ja kaksi ränsistynyttä mustaviinimarjapensasta, ja orapihlaja-aitakin jäi tältä kesältä leikkaamatta. Hommaa siis piisaa.

Syreeniaita meillä jo on, ja jos siihen on uskominen, ei talvi ole vielä lopullisesti täällä. Pysyvä lumi kun kuulemma sataa maahan vasta sitten, kun pihasyreeni on pudottanut lehtensä, ja ainakin toistaiseksi ne ovat vielä visusti kiinni.

Meidän hoodeilla

Kuten eilen totesin, Mikkelin intelligentsijan kokoontumisajoista huolimatta olen oikein tyytyväinen asuinpaikkaani. Meillä on kivat naapurit, ja kivaa naapuriaktivismia, josta eräs näyte viime sunnuntailta tässä:



Järjestimme siis katukirppiksen, johon osallistui aika monta taloa kotikadun varrelta. Sää ei oikein suosinut, noin puolen tunnin välein tuli sadekuuro, ja ehkä siksi asiakkaitakin oli melko vähän. Lisäksi oman verantakirppikseni tarjonta oli melko anhintonta, kun myin vasta noin kuukausi sitten kaiken tarpeettoman rojun Wilmassa ja Wihtorissa.

Joten päivän saldoksi tuli 17 euroa ja lukuisia uusia naapurituttavuuksia, sekä kellariin johdatetun asiantuntijaraadin eli naapurin poikien kommentti saunaremontistamme: "Vähän paneelia vielä pintaan niin valmista tuli!"

Jep.

Päivän saldona vielä muhkea herkkutatti orapihlaja-aidan kätköistä, jota naapurin kuusivuotiaan sieniasiantuntijan kanssa ihmettelimme. Iso on. Ainakin kokoa 41.



Sunnuntain päätteeksi istutimme puun. Itse asiassa kaksikin, koska Panun papan pihalla kasvoi kaksi terhakkaa pikkutammea. Jospa vaikka toinen niistä lähtisi kasvamaan, miksei tietysti molemmatkin.



Pidän syksystä, mutta aina tuota pihaa katsellessa tulee sellainen olo, että tulisipa pian lumi ja peittäisi koko murheellisen näyn alleen. Sitten voisi rauhassa alkaa laatia toimintasuunnitelmaa siihen, miten tuo kesanto vallataan takaisin - kasvilaatikko kerrallaan. Vaviskaa, rikkaruohot ja miehen korkuiset heinät!

Naapurisopua

Tänään ylittyi kynnys.

Tähän asti olen vain uhkaillut syöksyväni (yleensä yöasuisena) Shellin pihalle mesoamaan sille Mikkelin intelligentsijalle, joka kokoontuu tuossa aidan takana ulvottaen moottoreitaan ja soittaen ajoneuvojensa stereoista matalataajuuksista musiikkia, joka saa ikkunamme helisemään.

Puoliso on tähän asti saanut uhkailuni loppumaan toteamalla lakonisesti, että luultavasti Nanson lammasyöpaitaan ja punaisiin kumppareihin verhoutunut varhaiskeski-ikäinen, ärtynyt naishenkilö ei saisi mölyämistä loppumaan vaan pikemminkin yllyttäisi mölyämään lisää. Olen uskonut pärinäpoikamenneisyyden omaavaa puolisoa - tähän asti.

Tänä iltana joku nuori nero ajoi Shellin pihaan ja jätti moottorin käyntiin. Se kävi ja kävi. Ja kävi. Ja oli jollain tavalla tuunattu ja puunattu sillä tavalla, että siitä lähtevä matala mörinä tunkeutui anopin viikonloppuna tiivistämien ikkunoiden läpi ja tärisytti koko taloa ja jatkuessaan loputtomiin täräytti myös riekaleiset hermoni lopullisesti raiteltaan.

En ollut vielä yöasussa, joten tempaisin ne punaiset kumpparit jalkaan, marssin Shellin aidalle ja huikkasin sen yli, onko mitenkään mahdollista että moottori joko sammutettaisiin tai siirrettäisiin meuhkaamaan jonnekin vähän etemmäs. Toinen kloppi totesi että "meoltiinihanjustlähdössä", toinen hyppäsi mörisevään autoon ja ajoi renkaat vinkuen huoltoaseman toiselle puolelle. Minä palasin sisään, enkä ollut järin voitonriemuinen. Seuraava pörisijä tulisi ihan taatusti ennemmin tai myöhemmin.

Shellillä kokoontuva intelligentsija on kuluvan kesän aikana kunnostautunut myös näin:



Tämä "saalis" löytyi siis viskottuna Shellin lauta-aidan taakse, mukavasti siihen meidän syreenipuskaan.

Lienee tarpeetonta mainita, että meiltä sitä erikseen kysyttäessä emme antaneet aivan yltiöpäisen positiivista lausuntoa Shellin ympäristöluvan jatkohakemukseen. Vaan se on asia, jota meidän pikku lausuntomme tuskin heilauttaa suuntaan tahi toiseen.

Talo on kumminkin ihana. Ja vastapäisestä naapurista tuli eilen puhelu, jossa käskettiin pihalla talvirenkaita vaihtava puoliso lautasen kanssa käymään. Hän palasi naapurista mukanaan aimo kimpale mangojuustokakkua.

Shellistä huolimatta olemme siis asuinpaikka-asioissa topakasti plussan puolella edelleen.

DIY: Martta Wendelin -seinä vessaan

Äskeinen vessakertomus on pitkä kuin nälkävuosi, joten irrotin siitä erilliseksi osaksi vähän hajulukko-operaatiota paremmin onnistuneen Strömsö-henkisen projektin.

Kaikella rakkaudella vessaamme kohtaan, mutta se oli aluksi vähän tylsä ja ankea. Vessa tulee putkiremontin jälkeenkin olemaan aikalailla alkuperäisessä muodossaan, säilyttäjä-siippa ei haluaisi tehdä sille yhtään mitään. Minä taas haluaisin ehkä sairaalanvihreän mani-levyn tilalle punaraidallisen mani-levyn (mikäli sellaisen jostain löydän) tai punaiset kaakelit, ja voisinpa ehkä huolia keittiön vastaiselle seinälle myös uuden pinkopahvin vanhan palasista kootun Enso-pahvipinnan sijasta. Haluaisin myös tunnistamattoman lattialevyn asemasta vessaan lautalattian. Ja kaipasin sinne jo nyt, ennen mitään putkiremppoja, jotain kaunistusta.

Eilen illalla teemaa pyöriteltyäni ja kiikutettuani vessaan vuoron perään jokaista taloudessamme olevaa taideteosta mallailua varten keksin vihdoin hyyskän värimaailmaan sopivan koristelutavan.

Taidetta huussiin -projektia varten tarvitaan

- yksi kappale vanhoja Martta Wendelin -seinäkalentereja, tässä tapauksessa vuodelta 2009, saatavilla hyvin varustetuista kirjakaupoista

- vanhoja nastoja, joita luultavasti löytyy pilvin pimein komeroista hyllypapereita tai erinäisiä vahakangassovelluksia kiinni pitelemästä jos sinulla on alkuperäiskuntoinen rintamamiestalo

- joko kovaa kulutusta kestävä peukalo

- tai vasara ja hellä kosketus siihen.

Operaatio on varsin helppo. Kalenterista leikataan irti yhteensä 12 kappaletta kuvia, joiden reunoihin jätetään kapea valkoinen kaistale. Nämä kuvat kiinnitetään nastoilla vessan seinän pinkopahviin, jonka takana on tiukka lautaseinä eikä suinkaan mikään huokoinen puukuitulevy. Tähän tarvitaan joko lujaa peukaloa tai vasaraa ja hellää otetta - kaikki varman tietävät, miten nastoille käy jos niitä menee paukuttamaan vasaralla. Jos ei tiedä, kannattaa kokeilla, ja suojautua etukäteen sinne tänne sinkoilevilta pyörylöiltä.

Ja katso, vessassa on silmää hivelevä taideteos, josta voi tarkkailla vuoden kiertoa:



Joissakin vessoissa on lisäksi jälkikäteen asennettuun suihkupömpeliin somasti pinta-asennuksena vedetty sähköistys, mutta emme anna sen häiritä esteettistä vaikutelmaa.

Laurakaisa rakentaa ja remontoi

Luin tässä iltana muutamana kirjan, jonka nimi on Jokanainen rakentaa ja remontoi. Siinä oli jonkin verran yritystä, mutta minusta se vaikutti silti enemmän lapsille kuin aikuisille ihmisille tehdyltä. Olkoonkin, että siinä ei suositeltu ostamaan niitä rautakauppojen vaaleanpunaisia tai kukallisia, naisille suunnattuja pilipalityökalusettejä. Jotenkin vähän hölmö se kirja silti oli.

No, varastin siitä kuitenkin otsikon tälle tekstille, siihen ihan kelpo teos. Tänään siis kerromme teille, rakkaat lukijat, kuinka tuunata 50-luvun vessa viehättävään käyttökuntoon koskematta mihinkään. Tai siis juuri mihinkään...

Meillä on ensimmäisessä asuinkerroksessa alkuperäinen, rakennusvuodelta peräisin oleva ja taloon siis suunniteltu pieni WC, josta on rakennusvalvonnan papereissa maininta, että sen "saa rakentaa, mutta ei ottaa käyttöön". Ensimmäiset vuodet pihan perällä oli siis huussi, ja sisävessa otettiin käyttöön vasta kunnallistekniikan saavutettua asuinalueemme. Vessa on varsin kustannustehokas, sen mitat ovat 140x92cm ja sinne mahtuu pönttö ja lavuaari. Seinällä oli sellainen lasihyllyllä varustettu peili ja puinen pieni kaappi. Seinät on pinkopahvitettu, lavuaaria ympäröi ruudullinen, sairaalanvihreäksi maalattu mani-levy ja lattia on vaaleanruskeaa jotain levyä, katossa Halltex-laatat.

Vessa on, kuten koko muukin talo, alkuperäisessä mutta siistissä kunnossa. Kun sen pesi ja puunasi ja vähän vielä tuunasi, siitä tuli niin hyvä ettei sille oikeastaan tee mieli tehdä mitään.

Vessaprojekti alkoi jo heti muutettua, kun ostimme kierrätyskeskuksesta melko himmeäksi kulahtaneen peilin tilalle uuden. Siis pelkän peilin, lasihyllyinen kehys saa jäädä paikoilleen. Ostin myös kiskurihintaan 5 eurolla samaiselta Ekotorilta räsymatonpätkän, jota piti vähän purkaa toisesta päästä että se mahtui kapeaan hyyskään. (Vertailun vuoksi, ostin loppukesästä kirpparilta 510 cm pitkään käytäväämme juuri passelin räsymaton samaan viiden euron hintaan.) Kaappi otettiin pois seinältä ja maalattiin keittiön kaappien kanssa samalla Uulan pellavaöljymaalilla. Ja siitä tuli kaunis.



Kaapin ehdottomasti hauskin yksityiskohta on tuollainen puisella nupilla varustettu salpa. Nuppi liikkuu sivusuunnassa ja avaa ja sulkee ovea kiinni pitävän salvan. Ja joo, hävitin restaurointiprojektissa nuo pienet ruuvit, koska säilöin kaapin kaikki nakaleet maalauksen ajaksi kukkaruukkuun, jonka pohjassa oli reikä.



Vessan huonohkoja puolia on se, että lavuaari ja lamppu ovat niin alhaalla, että lavuaari kolisee polviin ja lamppu on peilistä katsottuna keskellä naamaa, joten aamuäreä peilaustoiminto on mahdoton. Vessaa joutuu joka tapauksessa rukkailemaan tulevan putkiremontin takia, arvelemme, ja lavuaarin ja lampun korotus ovat siis ohjelmassa silloin. Tässä vielä lähikuva lempeää valoa hohtavasta lampusta, peilistä ja kauniista valokatkaisijasta sekä vessassa alkuperäissisustuksena olleesta kampa- ja harjapussukasta jonka pesin ja silitin takaisin paikoilleen. Emalinen potta on hankittu joskus 90-luvun alussa joltain Tukholman matkalta ja se on ollut vessoissani aina, vaikken ole koskaan keksinyt sille mitään järkevää käyttöä.



Tässä vielä kuva koko ensemblesta. Lavuaari on hauskan muotoinen Arabian 50-luvun malli ja tulee säilymään vaikka henki menisi sitä putkimiesarmeijalta suojellessa, sille on tosin tehtävä remontin yhteydessä pientä maalinpoistoa koska sen kyljistä löytyy sekä keltaista pinkopahvimaalia että vaaleanvihreää mani-levymaalia. Hana on, kuten näkyy, vaihdettu tuollaiseen perus-Orakseen jossain vaiheessa. Vessanpönttökin on kivan mallinen, niiden säilytysmahdollisuuksista en ole vielä uskaltanut ottaa selvää mutta mieluummin pitäisin tuon kuin hankkisin uuden. Muovipäällysteisestä metallilangasta taivuteltu vessapaperiteline on myös talon alkuperäistä esineistöä, tuo valkoinen kolmiosainen kori taas huijausta. Noita on toki ollut 50-luvun kylpyhuoneissa mutta tämä kyseinen kappale on kyllä tänään ostettu Mikkelin Carlsonilta.



Ja nyt, kansalaiset, seuraa "Ei menny niinku Strömsössä" -osuus.

Olin pyhästi päättänyt eilen siivota vessan ja tehdä aiheesta blogijutun, vähän ehkä valistusajan hengessä ja sillä tavalla että katsokaa nyt, ei ole pakko repiä koko huussia alkutekijöihinsä ja vetäistä tilalle halogeenivalaistusta ja soivaa pyttyä. Siinä kun sitten siivosin, ajattelin putsata myös hajulukon. (Puoliso ei tähän kykene, hän alkaa yökkiä. Mikä on vähän ihmeellistä, kun ottaa huomioon sen, että hän on tätä kirjoittaessa nylkemässä hirven päätä. Odotamme joka tapauksessa innolla vaipanvaihtoruljanssin alkamista.)

Ja tuumasta toimeen. Tomerana naisena hyökkäsin vesilukon kimppuun vain havaitakseni, että metallinen viemärin putki oli hapertunut niin, että se mureni sormiini kuin paperi kun kaivoin ulos sitä töhkää mitä nyt vesilukosta ulos tulee. Päätinpä sitten aukaista koko lukon, että saisin sen sekä perusteellisesti puhdistettua, että tarkasteltua lähemmin myös putken kuntoa.

Lopputulos oli tämä:



Niin että voihan perkele, en paremmin sano. Hajotin sen vesilukon, koska se systeemiä kiinni pitänyt ruuvi oli jumissa ja yritin kahden apulaiseni (puoliso ja anoppi) kanssa sitä avata väkisin. Ruuvi katkesi, koko laitos oli siis käyttökelvoton, ja lisäksi tämä operaatio osoitti sen, että koko putki oli hauras kuin paperi.

Minulla oli siis täydelliseksi tuunattu ja siivottu vessa - josta puuttui lavuaarin viemäri. Olin NÄHNYT tämän ennalta, tiesin että jos alan intoilemaan liikaa vanhan vesilukon kanssa, se hajoaa, ja silti sain sen särjettyä. Lisäksi nyt on kiistatta hieman epämukava olo kaikkia talossa risteileviä putkia ja niiden kuntoa arvioidessa.

No, eipä auttanut kodin putkimiehen muu kuin ottaa lusikka eli tässä tapauksessa ilmastointiteippi kauniiseen käteen, teipata viemäriputki umpeen ja odottaa aamua. Ajattelin, että jos kävisin ostamassa rautakaupasta uuden vesilukon, saisin sen kyllä paikalleen asennettua luultavasti ongelmitta, mutta tämä seuraavassa hyvin heikkolaatuisessa kuvassa näkyvä putki arvelutti minua kun en tiennyt, millä tavalla se kiinnittyy viemäriin.



Aamutoimia keittiön vesihanan ja vessan välillä sinkoillen suoritettuani ärtymys oli sitä luokkaa, että totesin haluavani vessan kuntoon heti ja maksavani siitä mielelläni jollekin, joka tietäisi, mitä tuolle mysteeriputkelle pitäisi tehdä. Soitin yhteen ja toiseen putkifirmaan vain kuullakseni, että ehkä kolmen viikon päästä saattaisi onnistua, jos sittenkään. Otin avuksi ystävämme Googlen, löysin vähän isomman paikallisen firman, soitin sinne, tunnin kuluttua asentaja odotteli työpaikan alaovella pakettiautoineen ja kuskasi minut rikkinäisen vesilukon luokse. Avasin oven, selitin tilanteen, asentaja totesi että autossa on sopivat osat ja että hän laittaisi tähän sellaisen kromisen putken ja lukon kun ne muoviset näyttävät vähän irvokkailta näissä vanhoissa taloissa. (Aamen, meidän yläkerran vessassa on sellainen muovinen. Se on ruma JA vuotaa.) Jätin asentajan töihin ja palasin omieni pariin. Illalla kotiuduttuani putki ja hajulukko olivat siististi paikoillaan. Voilá:



Lasku ehkä huimaa päätä, ehkä ei, mutta olkoon se sitten oppiraha siitä että 50-luvun talossa ei parane huseerata 2010-luvun ottein. Jokanainen olisi tietysti ottanut selvää siitä, miten tuo mystinen putki kiinnitetään viemäriin ja hoitanut sen jälkeen homman itse, mutta joskus on hyvä tunnustaa tosiasiat ja omien hermojen ja venymisen rajat. Vessa on siisti ja sievä, hajulukko paikallaan ja viemäri toimii.

Ja jokanainen voi jatkaa rakentamista ja remontointia jossain toisessa kohteessa.

2010-luku tuli taloon

No niin, täten esitellään ensimmäinen Valmis Projekti: Talon kaapelointi.

Kadullemme on vedetty paikallisen puhelinyhdistyksen toimesta kaapeli joskus takavuosina, mutta talomme silloinen valtijatar ei ollut missään olosuhteissa hyväksynyt moista hapatusta sisälle asti. Kaapeli sai jäädä tontin nurkalle, ja pihalla vinksotti ostohetkellä varsin kyseenalaisen näköinen tv-antenniviritelmä.

Kesällä ei ollut aikaa telkkarille, puoliso testasi kerran antennihökötyksen toimivuutta ja totesi sen liitokset niin hapertuneiksi, että purki saman tien pois koko laitoksen. Sitten ei tosiaan ollut sitä telkkaria. Mutta ei sitä kukaan kaivannutkaan.

Minä sain jossain vaiheessa elokuuta sen verran itsestäni irti, että soitin puhelinyhdistyksen asiakaspalveluun ja kysyin, mitä pitää tehdä että saa tontin nurkalta kaapelin tupaan. Sain puheluun vastanneelta nuorehkolta naiselta epävarmaa neuvontaa, jossa toisteltiin usein sanaa "sähkökaappi" ilman, että neuvojalla oli nähdäkseni minkäänlaista käsitystä siitä, mitä tällä mystisellä "sähkökaapilla" oikeastaan tarkoitettiin. En lannistunut, vaan soitin keskukseen ja pyysin sitä kautta jollekin, joka oikeasti ymmärtää kaapelien päälle. Sain langan päähän teknisen hepun, joka oli tolkullisempi opastuksissaan eikä puhunut sähkökaapeista mitään.

Teknisen hepun neuvoja kuunnellen puoliso kaivoi pihamaalle ojan.



Ojaan kehotettiin asettamaan muoviputki, jotta tulevaisuudessa kenties luoksemme saapuva valokuitu voidaan nykäistä sisälle torppaan kaivamatta taas puolta pihaa auki. Muuten ihan näppärää, mutta vaivainen 20 metrin ohuenohut muoviputkenpätkä maksoi 55 euroa. Rakennustarvikkeiden hinnat ovat sitä luokkaa, että "paras remontti on tekemätön remontti" -filosofiamme saa kyllä jatkua edelleen.

Eräänä syyskuun iltana vedimme sitten puolison kanssa yksissä tuumin koaksaalikaapelin putkenpätkään. Oli aika pimeä, onneksi Mikkelin kaupunki on älynnyt sijoittaa yhden katuvaloistaan juuri etupihamme kohdalle. Nyhdimme kaapelia putkeen, meillä oli mukavaa. Totesin operaation päätyttyä, että tämä on muuten todennäköisesti viimeinen syksy hyvin pitkään aikaan, kun kello 21 illalla puuhastelemme kahdestaan pimeällä pihalla. Olo oli hetken hieman haikea. Vaikka äkkiähän ne kasvavat ja teini-ikäistyvät, lapset nimittäin.

No, kaapeli oli lopulta putkessa ja putki ojassa...



... ja puhelinyhdistyksen puhelinkaapeli ihan pikkuisen vaan kärsi vaurioita. Oho.



Tässä vaiheessa tilasimme paikalle maksullisen puhelinyhdistysmiehen, joka noin 500 euron hintaan saapui ja porasi reijän kauniiseen ulkoseinäämme. No, siihen hintaan tuli myös jotain kytkentämaksuja ja muita kustannuksia, mukaan lukien edellisen puhelinkaapelin entisöinti. Mutta näkyvin hankinta oli silti tuo reikä:



Reikä maisemoitiin hienosti piiloon koteloonsa. Pyydän seuraavan kuvan osalta lukijaa kiinnittämään huomiota myös aistikkaisiin uusiin sälekaihtimiimme:



Piha kärsi aavistuksenomaisia vaurioita, mutta ensi keväänä koittaa luultavasti jonkinlainen kallistusten muotoiluoperaatio joten peli on etupihan osalta sikälikin jo pelattu.



Sisätilojen osalta vauriot olivat tuntuvammat. Seinään ilmestyi tuo kuvan alareunassa näkyvä, melko huomaamaton ja maltillisen kokoinen valkoinen rasia, mutta välittömästi sen kiinnityttyä seinään koko kesän ajan piilossa pysytelleet sähköjohtovyyhdet ryömivät esiin ja valloittivat olohuoneen. Kaikki maailman insinöörit, yhdistäkää voimanne ja keksikää johdoton sähkö!



No niin. Meillä oli kaapeli, oli huuto.netistä hankittu kaapelimodeemi ja lopulta oli myös uusi, hieno läppäri. Entinen oli ostettu sinä talvena kun tutustuimme Pietarissa ja muistaakseni ensimmäinen Vakava Keskustelu, jonka nykyisen puolisoni kanssa olen käynyt, koski kevytkenkäisyyttäni hankintojen tekijänä kun ostin läppärin sillä perusteella että "se oli kaunis". No, hänkin on vuosien varrella lieventänyt suhtautumistaan asioihin eikä enää latele kaikista kohdalle osuvista teknisistä vempaimista TM:n testituloksia viimeisen viiden vuoden varrelta. Hiomme toistemme särmiä. Vanhassa läppärissä oli manan majoille siirtynyt akku, löysä virtapiuha eikä lainkaan verkkokorttia, joten totesimme sen tulleen tiensä päähän. Perusteltu hankinta siis, tämä uusi atk-laitteisto.

Ja lopulta, eilisen myöhäisillan rymsteerauksen jälkeen, meillä on myös olohuoneen nurkassa kaapelimodeemin ja uuden läppärin liitolle omistettu pyhättö, jonka muodostavat talon pikkukamarissa alun perin sijainnut kirjahylly ja kierrätyskeskuslöytö, meidän mummon kirjoituspöydän identtinen kaksonen.



Kuvasta puuttuu vielä kokonaisuuteen varsinaisesti kuuluva, viimeisen Helsingin kodin vintiltä löytynyt tuoli, joka kärsi muutossa pieniä vaurioita ja on nyt nykyisen kodin vintillä odottamassa korjausta. Sen tilalla on samaiselta vintiltä löytynyt pinnatuoli, joka tuli vahingossa ulkomuistista maalattua hieman harhaoppisesti, ja korjausmaalattaneen sitten kun ei ole kerrassaan mitään muuta tekemistä.

Niin, ja sitten on vielä tuo viimeisessä kuvassa oikealla näkyvä He-Who-Must-Not-Be-Named.

Jos ei mikään muu todista palavaa ja syvää rakkauttani aviopuolisoani Panua kohtaan niin ainakin se, että suhtaudun jos ei nyt suoranaisella lämmöllä niin ainakin keskinäisellä kunnioituksella myös puolisoni rakkaaseen pahkapöytään.

Karmeita tarinoita

Ja rupisia riimejä.

Olemme siirtyneet kertalaakista 2010-luvulle, langaton intternetti ja uusi hieno läppäri ovat keskuudessamme. Olo on ihmeen ihana. Huomenna viimeistelen nettiprojektin kirjoittamalla siitä oman blogijutun kuvineen kaikkineen - ihan vaan siksi, että sitten on yksi projekti alusta loppuun valmis.

Tänään kerron siis silkasta bloggaamisen ilosta, että meillä oli palaveri avustavan rakennusarkkitehtimme kanssa. Ne ovat aina hyviä palavereja ja hyviä hetkiä. Saunaremontti eteni metafysiikan tasolta konkretiaan, seuraavat askelet ovat selvillä, kattoasioitakin mietittiin vähän etupainotteisesti ja sitten vaan ihan juteltiin mukavia.

Ja kamalia. Ammattihenkilömme on tällä seudulla varsin paljon tekemisissä vanhojen talojen kanssa, ja aika usein ne ovat silloin rintamamiestaloja. Satuin sanomaan ääneen, että minusta näiden talojen vaikeus on itse asiassa siinä, että vaikka ne voikin niputtaa jälleenrakennuskauden tyyppitalo -nimikkkeen alle, ne on silti jokainen rakennettu vähän omanlaisekseen, oiottu mutkia sieltä täältä ja harjoitettu sellaista rakennusajalle tyypillistä luovuutta, että remontoija, entisöijä tai ihan vaan pelkkä asuja ei voi oikein purkamatta tietää, mitä kaikkea talo on syönyt. Ja tämä sitten vielä potenssiin tuhat niiden talojen osalta, joita on vuosikymmenten varrella remontoitu jos mahdollista vielä rakennusaikaakin suuremmalla luovuudella.

No, kuulimme sitten tästä oivan esimerkin ihan tuosta läheltä, mäen päältä. Talonomistaja oli päättänyt parantaa töllinsä eristystä, tehnyt lisäeristyksen sisäpuolelle ja käyttänyt melko vaarattomalta tuntuvaa märkäpuhallettu selluvilla plus kipsilevyt -rakennetta. Sitten hän oli myynyt talon. Vaan talopa oli parin vuoden päästä ravistellut rappauksensa isoina laattoina irralleen ja ostajaa tämä ei ymmärrettävästi ollut juurikaan ilahduttanut, varsinkin kun syynä oli seinärakenteen ja eristeiden mädäntyminen. Lopputulos: kaupan purku ja iso remppa, jossa talo oli ikään kuin kengitetty, vaihdettu ikkunapenkkejä myöten yltympäri kaikki lahonneet kantavat rakenteet, purettu rappaus kokonaan ja vaihdettu se lautavuoraukseksi. Ynnä muuta pientä.

Tässä tapauksessa ongelman syykin oli selvitetty melko perinpohjaisesti ja todettu, että noinkin "oikeaoppinen" lisäeristäminen oli saanut seinärakenteen kastepisteen siirtymään sen verran sisemmäksi, ettei rakenne enää toiminutkaan vaan alkoi kostua. Kostuneessa seinässä ei alkuperäinen rappaus enää pysynyt - voisi sanoa ehkä onneksi, koska vauriot saatiin vielä tuossa vaiheessa kiinni ja korjattua.

Mitä tästä opimme? Ehkä sen, että kovin ovat herkkiä tapauksia, nämä talovanhuksemme. Taas yksi hyvä syy olla sörkkimättä omaa tähän asti hyvin pärjännyttä torppaa. Jossa ei muun muassa ole minkäänlaista yläpohjan oikeaoppisesti järjestettyä tuuletusta, ja silti se vain toimii.

Täällä lihaa leikataan

Tämän päivän epistola ei kerro perinnerakentamisesta vaan perinne-elämästä. Koska blogin lukijoiden joukossa voi olla herkkämielisiä kasvissyöjiä, linkitän ensin taustamusiikiksi sopivan YUP:n Päivä kerrallaan -biisin. Jäljempänä tuleva kuvamateriaali voi olla liian brutaalia heidän silmilleen.

Niille sekasyöjille, jotka tapaavat hakea lihaiset eväänsä suojakaasuun pakattuna lähimarketin laarista, emme anna armoa. Ei kun loppuun asti vaan, ilman hyihyttelyjä.



Puolisollani on sellainen minusta varsin kunnioitettava ja rehellinen periaate, että jos kerran lihaa haluaa syödä, on pääsääntöisesti syötävä sellaista lihaa, jonka on omin käsin ottanut hengiltä ja prosessoinut syöntikuntoon. Tai käytettävä luomu- ja lähituotantoa, jota ainakin meidän kulmillamme on jo ihan hyvin saatavillakin. Teollinen lihantuotanto on paitsi epäekologista, myös epäeettistä - vaikka sen hygieenisen 400 gramman nauta-sikajauhelihan nappaaminen kaupan kylmätiskistä on saatu aika hyvin naamioitua näennnäisen viattomaksi toimenpiteeksi. Oikeastihan se rasia ei ihan itsestään sinne kaupan laariin laskeudu. Ja se rasian sisältö on joskus ollut joku. Ehkä nimetön, ehkä nimeltään Päiviö tai Gunnar. Silti joku.



Siispä vietimme tämän viikonlopun niin, että teurastimme ja paloittelimme pakastuskuntoon neljä pässipoikaa, jotka olivat viettäneet onnellisen kesän Panun siskon tiluksilla. Ei se ollut kivaa, eikä fyysisesti eikä henkisesti kauhean helppoa, vaan pikemminkin aika raadollista ja jonkinlaista yleisinhimillistä syyllisyyttä aiheuttavaa. Voihan sitä vakuutella itselleen, että ei se mitään ymmärrä eikä kärsi kun se on vain eläin - mutta loppujen lopuksi, mistä me sen voimme tietää?



Minä en itse olisi kyennyt lampaita hengiltä ottamaan, nostan hattua hänelle, joka sen teki. Enkä osaisi käsitellä niska- ja kylkipaloja, mutta sen voisin opetella.



Sen sijaan toimin jauhelihatiiminä. Ja keittiöhenkilökuntana, ja tiskaajana. Koska lampaanlahtauskokemus ei ollut ensimmäinen, olen myös kehittynyt päteväksi sisäelinten käsittelijäksi. Nimittäin: jos eläimeltä kerran otetaan henki pois, sen ruho käytetään kokonaan hyödyksi, ei napsita vain parhaita filepaloja ja paisteja päältä.



Siinä on legendaariset pässin kivekset. Tarkkaan ottaen kahden pässin. Niitä ympäröivästä pussukasta olisi saanut vauvalle karvaisen, saumattoman talvihatun, mutta parkitseminen ei valitettavasti kuulunut teurastajan keinovalikoimaan. Ainakaan vielä.

Sen sijaan kuorin kivekset kalvoistaan, halkaisin ne ja laitoin uiskentelemaan toviksi etikkaliemeen. Kas näin.



Ja sitten ne siivutettiin vähän ohuemmiksi, leivitettiin korppujauhoissa ja paistettiin pannulla. Suutuntuma on pehmyt, jopa suussa sulava. Maku hyvin mieto, kateenkorvamainen. Ajatukset on ehkä kuitenkin parempi nollata asentoon, jossa ei ajattele koko ajan mutustelevansa pässin kiveksiä.



Ettei menisi saarnaamiseksi: Minä ostan välillä kaupasta kananuggetteja, varsinkin jos ne ovat 50% alennuksessa eräpäivän vuoksi. Tykkään lauantaimakkarasta. Ja jos olisin oikeasti eläintenystävä, en tietenkään edes harkitsisi syöväni Gunnaria, Pekkaa, Päiviötä tai Pyryä. Kuten puoliso eilen saunassa totesi, olisi ehkä ylipäänsä syytä välttää elämässä sellaisia asioita, joiden tekemisestä tulee arveluttava olo. Jos joku tuntuu väärältä niin yleensä se silloin myös on väärin. Aika hyvä nyrkkisääntö.

Joka tapauksessa on minusta rehellisempää lihansyöjänä joutua pesemään oksennusta juuri teurastetun pässin kielestä kuin ostaa kaupasta niitä nimettömiä ja lukemattomia, jotka joku muu on jossain hyvin kaukana ottanut hengiltä ja pakannut suojakaasuun.

On tämän paasauksen jälkeen silti hyvä muistaa, että tämänkaltainen toimintahan on itse asiassa yletöntä luksusta. Neljän kesälemmikkipässin pitäminen ja niiden hengiltä ottaminen on ollut pienimuotoinen harraste, ja samalla ikään kuin tutkielman tekoa omasta itsestä ja suhteesta ravintoon ja sen hankintaan. Maailman ruokahuolto-ongelmien ratkaisemisen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.