lauantai 25. joulukuuta 2010

Hyvää joulua!

Laura, Panu ja Vilja keltaisesta talostaan toivottavat kaikille blogin lukijoille oikein hyvää ja rauhallista joulunaikaa!

lauantai 18. joulukuuta 2010

Priorisointia

Meillä on uusi parvekkeen ovi, tuossa se nojaa kuistin seinään puuvalmiina ja odottaa ikkunalasia, maalausta ja paikalleen asennusta. Meillä on myös rakennuslupa, jota on edeltänyt taas muutama painokelvoton sana ja käyntikerta kaupunkimme rakennusvalvonnassa väärän kokoisiksi kopioitujen dokumenttien kanssa. Meillä on myös paljon vakavaa maalämpöpohdintaa ja erinäisiä muitakin remontti- ja asumisaiheisia teemoja meneillään.

Noin niin kuin periaatteessa. Mutta jotenkin päivät vain kuluvat etupäässä siinä, että ihmettelemme vauvaa, hoidamme häntä jo enemmän ja vähemmän rutinoituneesti - minä öisin, kun olen jo muutenkin hereillä, Panu päivisin, kun minä nukun yhtä aikaa vauvan kanssa - ja ihastelemme meidän mielestämme tietysti maailman suloisinta, kilteintä ja ihmeellisintä pientä olentoa.

Katsokaa nyt tätäkin. Voiko kenelläkään muulla muka olla aamu-unilta herätessä tukka korvan takaa noin söpösti pörröllään?

torstai 16. joulukuuta 2010

Joulukalenterin kaikki puuttuvat luukut

Me isäs kanssa seisottiin
käsi kädessä tässä
ja juteltiin ihan hiljaksiin:
- No nyt se on elämässä.

Sinä olit ihan pikkuinen,
ehkä viikon vanha vasta.
Minä sanoin: - Pilvi kukkasten
kai ympäröi tätä lasta,

ja perhoset, lintuset untuvapäät
tuntuu lentävän kehdon yllä.
Isäs kysyi: - Näkyjäkös sinä näät?
Ja minä: - No ihmeitä kyllä!

Sinä olit se ihme tietysti,
vaikka poruun puhkesitkin.
Imit minusta maitoa nälkääsi,
minä ilosta nauroin ja itkin.

- Sill' on silmissä tähden säkeneet,
isäs naurahti ja keksi:
- Sen varpaat on puolukan raakileet,
ja hän puki sut puhtoiseksi.

Sinä nukuit. Oli talo hiljainen,
löi kolmisin sydämemme.
- Tästä tulee kai hyvä ihminen,
me puhuttiin toisillemme.


Kaarina Helakisa: Iltalaulu Riikalle

Keltaisen talon uusi asukas, pieni, hassu, ihana ja suloinen tyttäremme Vilja syntyi reilua viikkoa ennen laskettua saapumisaikaansa torstaiaamuna 9. joulukuuta kello 8.18. Hän painoi syntyessään 3270 grammaa ja oli 50,5 senttimetriä pitkä.

Sittemmin hän on nukkunut hyvin, syönyt vielä paremmin ja suhtautunut joviaalisti ympäröivään maailmaan ja pitkämielisellä kärsivällisyydellä ilosta ja onnesta mykkyrällään oleviin vanhempiinsa, jotka opettelevat elämää ja potkuhousujen sujuvaa pukemista hänen johdollaan.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Joulukalenteri, luukku 6

Heräsin tänä aamuna (tai itse asiassa oli jo aamupäivä) puolison kysymykseen: "Hyvää huomenta, mitä itsenäisyys teille merkitsee?"

Ei ihme, että tänäänkin Linnan juhlissa tullaan kuulemaan toinen toistaan latteampia löpinöitä vastauksiksi tuohon kysymykseen, ei siihen niin helppoa ollut vastata.

Katsomme televisiosta Tuntematonta Sotilasta, sitä ennen kuuntelimme Spotifystä Palefacea. Joko telkkari auki tai sitten tästä vähän tuoreempi katsaus kansakuntamme nykytilaan, rakkaat lukijat. Ja oikein hyvää itsenäisyyspäivää meille kaikille.

Joulukalenteri, luukku 5

Itsenäisyyspäivän aaton kunniaksi juhlistimme ystäväpiirimme virallisen mamun syntymäpäiviä Strömsö-idyllissämme. Virallinen mamu on eräänlainen ironinen piikki suomalaisen maahanmuuttokeskustelun lihassa - jotenkin tuo nimityksen kategorinen kapeus ei tunnu mahduttavan sisälleen esimerkiksi Columbian yliopistosta väitellyttä poliittisen taloustieteen tohtoria, joka ei ole erityisten tukitoimien tai kantaväestön sen kummemmin sorsimisen kuin paapomisenkaan tarpeessa. Emme sorsineet emmekä paaponeet, tarjosimme viiden ruokalajin illallisen.

Olen yrittänyt saada tänne iloksenne syntymäpäiväillallisen jälkitunnelmissa nauhoitettua Tiernapojat-esitystä, jossa allekirjoittanut esiintyi Mänkin ja pianosäestäjän kaksoisroolissa, Nasu oli kuuliainen Knihti, puoliso luonneroolissaan Herodeksena ja mamu luonnollisesti Murjaanien kuninkaana. Tämä tyhmä Bloggeri ei kuitenkaan ymmärrä äänitiedostoja ja videotallennetta ei valitettavasti ole, vaikka ensemble oli toki rooliensa mukaisesti puvustettu. Murjaanilla oli turbaani ja isoäidin neliöistä ommeltu villainen viitta, Herodeksella hieno alumiinifoliokruunu ja Hackmannin Swing-veitsi miekkanaan, Mänkillä pianon lisäksi samaisen aterinsarjan haarukkaan pujotettu Ikean joulukuusenkoristetähti ja Knihti puolestaan oli sonnustautunut metroseksuaaliin vaaleanpunaiseen pashmina-jihänkiin ja Anna Karenina -tyyliseen karvalakkiin.

Teknisten vaikeuksien vuoksi täytyy siis pyytää yleisöä vain kuvittelemaan tämä laadukas joulukuvaelmatoteutus. Omaa toteutustakin suosittelemme, hauskaa oli. Nuotit, pukeutumiskoodi ja vuorosanat löytyvät muun muassa Fazerin Kultaisen joululaulukirjan lopusta.

lauantai 4. joulukuuta 2010

Joulukalenteri, luukku 4

Minulla on kerran elämässäni ollut oma joulukuusi. Kävin ostamassa sen Moskovasta Hamovnikin torilta vuonna 2007, jouluaattona, joka Venäjällä on ihan tavallinen arkipäivä. Kannoin pientä, pussiin pakattua kuustani kotiin joulumielen vallassa ja olin iloinen. Kuusi oli nätti, vaikka sillä ei ollutkaan muunlaista jalkaa kuin koriin piilotettu vesiämpäri:



Ja koska vietin joulua itsekseni, kaukana perheestä ja läheisistä, kaikki nuo kuusen alla olevat paketit olivat minun, vain minun.

(En itse asiassa viettänyt joulua lainkaan yksin, olin aattoiltana kirjeenvaihtajatoverin ja tämän kahden kissan luona hauskoilla vegetaristisilla joulupäivällisillä ja sain Hesarin Moskovan toimituksen kuvaajalta lahjaksi kauniin, mustavalkoisen, kehystetyn kuvan Punaisen torin luisteluradasta. Se oli hyvä joulu, joulut yleensä ovat olleet sitä.)

Tänä aamuna nousimme kun oli vielä pimeää, ja vielä vähän aamuhämärissä ajoimme parinkymmenen kilometrin päähän kuusenhakuun. En ole koskaan aikaisemmin hakenut joulukuusta metsän siimeksestä, joten lyllersin urheasti mukana puolison ja anopin perässä petkelettä kantaen. Nätit kuuset kaikille tarvitseville löytyivät onneksi melko lyhyen lyllerryksen jälkeen ja ne kannettiin kotiin. Jotenkin tästä alla olevasta kuvasta välittyy mielestäni se sama tunnelma, joka on myös legendaarisessa Rien Poortvlietin ja Wil Huygenin Suuressa tonttukirjassa. Tai itse asiassa sen jatko-osassa nimeltä Tonttujen kutsu, josta keskustellaan muun muassa tässä Dodon blogissa. Kun olin pieni, meidän isä luki meille Tonttujen kutsua aina joulun alla. Ehkä oma orastava ekoajattelu on sieltä peräisin?

Tässä tontut kuusineen eteläsavolaisessa sinisessä hämärässä. Ehkä kuusen voisi tuoda sisään ja koristella vaikka jo ensi viikolla...

perjantai 3. joulukuuta 2010

Joulukalenteri, luukku 3

Tässä vinkki, kuinka voi joulunalusaikana ilahduttaa itseään ja paria muuta siinä sivussa:

1) Muuta rintamamiestaloon vanhalle omakotitaloalueelle.
2) Pidä huoli siitä, että lähinaapurissa asuu mukavia ihmisiä, jolla on kivat lapset.
3) Naapureiden suorapuheisuudesta ei ole haittaa.
4) Ota vinkistä vaarin, kun naapuri kirjoittaa Facebookissa seinällesi, että täällä tien toisella puolella haaveillaan lettukesteistä.
5) Sovi järjestäväsi naapureille lettukestit.
6) Yhdistä lettukesteihin askartelutalkoot, joissa valmistetaan vanha kunnon joulukuusenkoriste: eri maiden lippuja langassa.
7) Osta väriliidut ja varasta töistä maltillinen nippu kopiopaperia.
8) Paista letut.
9) Vastaanota naapurit, tarjoa lettuja itsellesi ja heille, väritä naapurin lasten kanssa vino pino eri maiden lippuja ja liimaa ne siimaan.
10) Huomaa olevasi tyytyväinen itseesi, elämääsi ja ympäröivään maailmaan.
11) Tiskaa.

Eipä siihen sen kummempaa tarvita.

torstai 2. joulukuuta 2010

Joulukalenteri, luukku 2

Lainaan tänään toista joulukalenteria, joka osu ja uppos ainakin omaan huumorintajuuni täydellisesti.

Kyseessä on Tuomas Kyrön radiostakin tuttua kirjaa markkinoiva Mielensäpahoittajan joulukalenteri, joka löytyy intternetistä täältä.

Tuossa Hesarin arvostelussa on mahtava lopetus, joka sopii eräälle taloutemme asukkaalle kuin nyrkki silmään. "Miten niin pitäisi viettää älä osta mitään -päivää jos on elänyt sellaisen elämän."

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Hyvää joulukuuta, kansalaiset

Tällä ei ole mitään tekemistä rintamamiestalon kanssa, paitsi ehkä vähän onkin. Päätin perustaa blogiin joulukalenterin, vaikka en ihan traditionaalista sellaista. Tämä joulukalenteri kun saattaa päättyä jo ennen aattoa - ja kukaan ei tiedä vielä, milloin.

Jo ziljoonaan kertaan mainitsemallani Rintamamiestalofoorumilla on oma keskustelualueensa nimeltä Henkireikä. Se on tarkoitettu vain rekisteröityneille käyttäjille ja sisältää aika ajoin viriävää puuskahtelua aihepiiristä elämä.

Aihepiiriä elämä koskee tämä ensimmäinen joulukalenterin luukkukin. Tässä teille Eppu Normaalin kappale Näinhän täällä käy, jonka viimeisessä kappaleessa kerrotaan näin:

"Talo paloi, vaimo lähti ja auto räjähti,
pienehkö pyrstötähti koiraani mäjähti".


Joskus on sellaisia viikkoja, jolloin nuo yllä esitetyt muodostavat vain jäävuoren huipun kaikesta siitä, mitä elämä eteen viskoo. Tämä on meidän osaltamme selvästi niitä viikkoja. Siksi emme voi muuta kuin laittaa Eput soimaan repeatilla ja laulaa mukana - onhan toki niin, että sateen jälkeen sää käy aina aurinkoiseksi.

maanantai 29. marraskuuta 2010

Suomenajokoira Juulia 1998-2010

Savon, tai oikeastaan itäisen Suomen, ja tarkemmin ajateltuna itse asiassa koko pohjoisen pallonpuoliskon paras ja taitavin ajokoira Juulia karisti tänään tassuistaan tämän matoisen maailman murheet ja lähti ajamaan jäniksiä autuaammille metsästysmaille.

Vanha rouva jaksoi elää 12-vuotiaan pitkän ja kunniakkaan elämän, mutta sydänvika ja yleinen raihnaisuus sekä viimeiseksi jääneen metsäreissun ojaanputoamisonnettomuus veivät mummo-paran muutamassa viikossa niin huteraan kuntoon, että lopulta armeliainta oli tunnustaa tosiasiat ja päästää vanhus ansaittuun lepoon.

Juulia kuului kalustoon, perheenjäsenhän pitkän elämän eläneestä lemmikistä tulee. Mahtavien metsästyssaagojen lisäksi Juulia jätti jälkeensä lukuisia ikimuistoisia tarinoita, joista valtaosa tuntuu tavalla tai toisella liittyvän ruokaan ja sen omaehtoiseen anastamiseen tilanteissa, joissa valmistetuilla eväillä ei ollut tarkoitus kestitä ainakaan pohjattoman nälkäistä ajokoiraa. Juulialla oli myös tapana luoda varsinkin ajokoiran paikalle sänkyyn pyrkivään lauman jäsenen puolisoon taannoisesta Iltalypsy-ohjelmasta tuttuja karjakkokatseita, jotka eivät jättänet epäselväksi ainakaan sitä, kuka oli täällä ensin.

Minulla ei ole koskaan ollut omaa koiraa. Tämän murheen keskellä tuntuu siltä, etten ikinä sellaista haluakaan - Juulia oli teknisesti ottaen "vain" appiukon metsästyskoira, mutta senkin poismeno aiheutti pitkän parkunan ja pahan mielen. Aivan kuin lähipiiristä olisi lähtenyt joku omalaatuinen, hitusen hankala, ahne ja arrogantti mutta jotenkin silti hyvin rakastettava persoonallisuus, jota ilman tuntuu kovin tyhjältä.

Toivotamme siis tänä iltana Juulialle hyvää matkaa koirien taivaaseen, ehtymättömien ruokakuppien ja hitaiden ja tyhmien jänisten pariin.

Rouva Rokan osa

Kaikkihan muistavat Tuntemattomasta sotilaasta sen kohtauksen, jossa Lammio yrittää saada Rokkaa kuriin ja herran nuhteeseen. Rokkapa tästä tulistuu ja lausuu: "Tiijät sie jot miun raskaana oleva eukko leikkaa jo itse ruista Kannaksel, ja sie mokoma vähä-älyne meinaat panna miut laittelemaa kiviä siun polkujes pielii! Ai perkele, luulet sie et miun vieter vennyy loputtommiin!"

Kohtaus löytyy Youtubesta mm. tältä videolta noin kahdeksan minuutin kohdalta.



Jotenkin on tuo Antti Rokan rouva ollut mielessä tänään.

Olimme viikonlopun pois kotoa. Lähtiessä ajattelin hajanaisia ajatuksia yläkerran keittiön patteriin liittyen, mutta ne eivät koskaan kristallisoituneet valmiiksi eivätkä ainakaan toiminnan tasolle. Lopputulos: Saavuimme kotiin, tarkistimme talon tilanteen kellarista ullakolle. Totesimme, että valtakunnassa on muuten kaikki hyvin mutta yläkerran keittiön patterissa ei kierrä vesi vaan patteri on kylmänä. Eikä vesikierto käynnistynyt patterin hanikasta vääntämällä, kuten ennen on aina tapahtunut - suorastaan vähän liiankin innokkaasti, koska patterissa on tuntunut olevan vain kylmä tai tulikuuma -vaihtoehdot.

Greit.

Puoliso lähti aamulla asettelemaan pieniä kiviä markkinatalouden polkujen pieliin. Rouva Rokka pukeutui isävainaan punaisiin slalom-housuihin, puolison Reino-tossuihin ja liian pieneen toppatakkiin ja ryhtyi talonmieheksi.

Ajattelin ensin ilman muuta, että patteri on jäätynyt, koska emme laittanet sitä tarpeeeksi tehokkaasti päälle perjantaina. Putket patterille kulkevat kellarista alakerran keittiön nurkkakomeron kautta ylös, ja komeron seinän toisella puolella on kylmä veranta. Komeron ovi oli viikonlopun ajan kiinni. Yläkerran keittiön ovikin oli kiinni. Yläkerran ison huoneen patteri, joka oli päällä, toimii kuin unelma.

Siksi aloin lämmittämään keittiötä, jossa patteripoloinen paleli. Tiivistin ensin parvekkeen harvan sisäoven, joka oli operaationa varsin koominen, koska tiivisteet olivat alunpitäen liian paksut enkä uskaltanut enää tässä vaiheessa siunattua tilaa liiemmin reuhtoa ovea väkisin kiinni. Tyrkin ja tönin ovea hellävaraisesti, eikä se tietenkään sulkeutunut kokonaan, joten poistin lopulta osan tiivisteistä ja totesin että tämä on nyt parasta mihin tässä olosuhteessa saatan kyetä. Ovi sulkeutui ja pahin veto lakkasi. Työvoitto.

Sitten tein tulet yläkerran keittiön hellaan. Tarkemmin sanottuna sytytin puolikkaan sanomalehden sivun hellan pesässä, mutta sekin oli liikaa: Koko yläkerta muuttui savupirtiksi, hellassa ei ollut minkäänlaista vetoa. Hetken hellan kanssa kikkailtuani ja järjestettyäni juuri tiivistämäni oven kautta tehokkaan läpivedon koko yläkertaan totesin, että leivinuunin puoli vetää moitteettomasti, ja poltin siellä pienet tikkutulet. Huomenna aion jatkaa varovaista uuninlämmittelyä ja ehkä jo loppuviikosta saavuttaa tilanteen, jossa hormi on sen verran lämmennyt että yläkerran keittiön saa pidettyä lämpimänä puita polttamalla.

Puhaltelin myös varovasti lämmintä ilmaa patterin putkien päälle. Tätä ei saa kokeilla, mutta kokeilin silti. Mittavan turvaetäisyyden päästä ja pienellä lämmöllä. Ongelma ei poistunut, eikä vesi alkanut kiertää patterissa, vaikka putki lämpesikin kädenlämpöiseksi.

Seuraavaksi ilmasin patterin. Ulos tuli melko pitkä huokaus ilmaa, mutta ei vettä - melko luonnollista, kun vesi ei kierrä patterissa. Kokeilin ilmaamista vielä uudelleen muutaman tunnin kuluttua, mutta ei sekään auttanut.

Välillä kipaisin alakertaan ja tein alakerran uuniin mittavat tulet. Puoliso oli töihin lähtiessään lämmittänyt jo hellaosion ja avannut nurkkakomeron, joten lämmin ilma pääsi esteettä komeroon hivelemään yläkerran patterin putkia. Tämäkään operaatio ei tuottanut minkäänlaista tulosta patterin lämpenemisen suhteen.

Väänsin yläkerran ison huoneen patterin termostaattia suuremmalle ja samoin asensin porraskäytävän patterin huutamaan punaisena. (Siirsin myös kaksi ovea porraskäytävän patterin edestä pyydellen samalla vuolaasti anteeksi Pikku Tilliäiseltä, jonka hyvinvoinnin kannalta ovien raahaaminen tässä vaiheessa ei liene täysin suositeltavaa.) Yläkerta lämpeni, keittiössäkin päästiin jo mukaviin yli 10 asteen lukemiin, mutta patteri pysyi mykkänä ja kylmänä.

Kiersin ympäri taloa digitaalisen lämpömittarin kanssa. Kellarissa lämpötila oli joitakin asteita plussan puolella. Ei siis välitöntä jäätymisvaaraa. Ensimmäinen asuinkerros oli, kiitos patterilämmityksen ja puuhellan, varsin miellyttävissä reilun 20 asteen lukemissa. Yläkerrassakin oli, kuten edellä todettua, topakasti plusasteita.

Kysyin apua Rintamamiestalofoorumilta, jossa epäiltiin, että paineet eivät piisaa kuljettamaan vettä yläkertaan, ja että jäässä patteri ei ole ollut jos siellä kerran ilmakin kulkee. Lämpömittaritestailun ansiosta alan itse kallistua samalle kannalle - sen verran minäkin ymmärrän, että jäätyminen vaatii lämpötilan tipahtamista alle nollan. Kävin jo pannuhuoneessa tuijottamassa vaikeaselkoista öljykattilaa ja totesin, että sen osalta lienee parempi odottaa teknisesti edistyksellisempää alikersantti Rokkaa kotiin.

Tässäpä tämä päivä on mukavasti vierähtänytkin. Olen aika varma, että koko showlta olisi säästytty jos olisin vain sitkeästi kiivennyt perjantaina yläkertaan ja vääntänyt keittiön patterin kuumemmalle. Se jäi tekemättä, mikä osoittaa sen, että lepsuilu ei vetele omakotitalossa asuessa.

Oppia ikä kaikki. En kuitenkaan panisi ollenkaan pahitteeksi, jos Antero pääsisi pikimmiten kotirintamalle.

perjantai 26. marraskuuta 2010

Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin

Haihtuvi nuoruus, niin kuin vierivä virta.

Elän Strömsö-elämää rintamamiestalossa, hissuttelen kotona, päiväohjelmaksi riittää syöminen ja nukkuminen. Vielä jokin aika sitten tähän aikaan vuodesta valmistauduin kuumeisesti kauden seurapiirikarkeloihin pääkaupungissamme - ystäväpariskunnan kanssa meillä oli jo hyväksi traditioksi muodostunut itsenäisyyspäivänviettotapa ainakin vuosina 2008 ja 2009. Tänä vuonna ei ole luvassa Farouge-päivällistä, aperitiiveja Tornin Ateljee-baarissa eikä digestiivejä Kämpissä.

Sen sijaan olen ryhtynyt askartelemaan joulukortteja vanhoista konvehtirasioista.



Riemua ei suo rattoisa seura, ei viini. Ainakaan tänä vuonna. Ehkä sitten taas 18 vuoden kuluttua, jos Farouge on edelleen olemassa ja Kämpin aulabaarissa "jotenkin siis niinku meille sopiva tää tunnelma."

Rakkaita terveisiä Tampereelle.

torstai 25. marraskuuta 2010

Valoa ja energiaa

Sanoi Danny.

Paitsi että nyt puhutaan vain jälkimmäisestä, siitä energiasta. Puhutaan pitkään ja hartaasti ja rumilla salaman värittömiksi pesemillä valokuvilla varustettuna. Pahoittelut varsinkin kuvituksen laadusta, nykyisellä kameravanhuksella ei oikein parempaan pysty ainakaan minun onnettomilla kuvaustaidoillani.

Talvi on saapunut Mikkeliin, ja sen mukana ainaiset energiapohdinnat. Niitä tosin aloiteltiin jo kesällä, lämmityspohdintojen muodossa. Nyt on jo laadittu sotasuunnitelma, jota on osin toteutettukin.

Lämmitysasian pikapäivityksenä sen verran, että tämän talven aikana meillä on tarkoitus elellä suunnileen nykyisten palikoiden kanssa: tarkkailla öljyn kulutusta, mitata maalämpösuunnitelmaa varten patteriverkostoon menevän veden lämpötiloja, pyytää tarjoukset lopuilta maalämpötoimittajilta joita täällä toimii ja joita on suositeltu tai jotka muuten vaan ovat vastaan tulleet. Talven mittaan tehdään sitten päätös maalämpötoimittajasta ja öljylle on tarkoitus sanoa hyvästit ensi keväänä. Porakaivolle on lupa haussa samalla kuin muullekin kellariremontille, vielä on mietittävä nykyisen patteriverkoston riittävyys maalämmölle. Erilaiset konvektorit, radiaattorit ja tangentiaaliset puhaltimet vaatinevat vielä hieman lisää perehtymistä ainakin allekirjoittaneen osalta. Varsinaisessa asuinkerroksessa on jokaisessa huoneessa kaksilevyien iso patteri lukuun ottamatta olohuonetta, jonka iso patteri on yksilevyinen ja pienempi kaksilevyinen. Osassa pattereista ei ole minkäänlaista termostaattia, loppuihin on sellaisia asennettu osapuilleen kaikkina mahdollisina vuosikymmeninä. Termostaatitkin täytyy siis asentaa tai uusia lämmitysremontin yhteydessä. Tässä kavalkadi kaikista erilaisista termostaatti- ja patterinhantaakivaihtoehdoista joita meillä löytyy:



Vaan vanha totuus on se, että säästetty energia on ylivoimaisesti halvinta energiaa. Siksi olemme jo suorittaneet talossamme seuraavat toimenpiteet:

- Syksyllä anoppi tiivisti ikkunat, ihan moderneilla silikonitiivisteillä. Ulkoikkunat on maalattu umpeen joten ihan oikeaoppista tiivistystä ei kuitenkaan olisi saanut aikaan ja oma energiataso oli niin alhaalla että anopin työpanos ja -kokemus omasta 60-luvun talostaan ja alkuperäisistä ikkunoistaan otettiin kiitollisuudella vastaan. Katsotaan, jos tulevaisuudessa kunnostetut ikkunat nysvätään vetämättömiksi autenttisen pellavarive- ja liimapaperikäsittelyn muodossa.

- Asennutimme alkusyksystä myös sälekaihtimet kaikkiin keski- ja yläkerroksen ikkunoihin. Motivan sivuilta voi lukea lisää siitä, miten sälekaihtimilla voi säästää energiaa - meillä ne hankittiin osin myös ulkonäkösyistä sekä siksi, että verhojen nyhtäminen ikkunoiden eteen ei houkutellut yhtään sen enempää kun omien sulojen esittely naapuri-Shellin terassiporukalle joka tuijottaa suoraan sisään keittiömme ikkunasta. (Tai juuri nyt ei tuijota, koska ulkona on 10 astetta pakkasta, mutta vielä pari päivää sitten terassi oli lähes yhtä kansoitettu kuin kesälläkin. Nikotiini on ihmeellinen aine.)



- Koska hyvä aikomus oviremontista jäi vähän vaiheeseen tänä syksynä syystä jos toisestakin, voi ovirintaman osalta esitellä varsin kirjavaa eristystoimintaa:

* Verannan ovi ja kellarin rapun ovi tiivistettiin silikonitiivisteillä ja niistä ei nyt ainakaan vedä. Muuta niille ei ole tarkoitus tehdäkään. Paitsi ehkä laittaa kellarin rappuun patteri. Eli radiaattori, uuden osaamisalueeni sanastoa käyttääkseni.

* Etelä-Savon rakennusperintöyhdistyksen kautta on tilattu uusi parvekkeen ulko-ovi vanhan lahonneen tilalle, vanhalla lukoilla ja muilla hilavitkuttimilla. Se tulee sitten kun tulee. Siihen asti pärjätään entisellä. Ulko-oveen on tulossa lämpölasielementti mutta ehkä vähän tuunattuna versiona koska ne alumiiniset listat siellä lasien välissä ovat niin suunnattoman rumat. Rintamamiestalofoorumin projektissa nimeltä Kongo on toteutettu lämpölasielementti silmiä enemmän hivelevällä tavalla.



* Vuokralaisen oven kunnostaa naapurin puuseppä ensi keväänä, kun kosteusolosuhteet sun muut ovat sille projektille otollisempia. Tätä talvea varten perheemme insinööri rakensi käyttämättömään oveen niin kutsutun erittäin edullisen ja ekologisen ilmansulun - oviaukko vuorattiin sisältä saunan rivinteerauksen tauksen paikkaamisesta ylijääneellä bitumipaperilla ja kiinnitettiin saunasta puretuilla vanhoilla listoilla. Ei nimittäin tuule enää rakosista sisään.



Rappukäytävässä on patteri (eli se radiaattori) mutta sitä ei ole tarkoitus pitää juurikaan päällä nyt talviaikaan - yläkerta on edelleen maalaamona ja huonekaluvarastona eli tarvista rappujen kulkemiseen ei juuri ole. Lisäksi minulla on pieni epäilys siitä, onko rappukäytävän nurkka talossa ylipäänsä eristetty - pääosin rintamamiestaloissa ei ole, ja meidänkin talon Mikkelissä sijaitseva identtinen kaksoisveli oli asiaa paremmin tutkittaessa paljastunut täysin eristämättömäksi. No, selvitämme tämän asian ajallaan.

* Eniten innovatiivisuutta on kuitenkin osoittanut puolison ja lankomiehen yhteisvoimin suunnittelema viidentoista euron ekologinen eristys autotallin oveen. Se tehtiin niin, että käytiin ostamassa mikkeliläisiltä kirpputoreilta pari isoa, rumaa 80-luvun kudottua puuvillamattoa ja naulattiin ne autotallin oven eteen autotallin sisäpuolelle. Autotalli ei myöskään ole lämmintä tilaa, ovi on surkeassa kunnossa, mutta sen uusiminen ei ollut järkevää nyt vaan ensi kesänä, jolloin voi samalla kaivaa autotallin eduksen auki ja rakentaa sinne asianmukaiset pintavesien johdattelusysteemit sun muut tykötarpeeet. Näin uusi ovi tulee kestämään paikallaan ehkä ne seuraavat 50 vuotta. Ovi on tarkoitus teettää samaisella rantasalmelaisella puusepällä kuin parvekkeen ovikin, ja samalla tavoin vanhoja saranoita, heloja ja muita nakaleita käyttäen. Tässä kuva mattoeristyksestä, joka on lähinnä söpö:



- Energiansäästövinkkinä mainittakoon mattoihin liittyen vielä yksi. Kun lattialämmitystä ei ole ja alapuolella majailee kylmä kellari, eivät lattiat talvisaikaan vanhassa talossa ole kovinkaan lämpimät. Se on fakta. Kun kylmähkölle lattialle levittää paksuhkon räsymaton, poistuu ongelma välittömästi ja sisätiloissa tarkenee tassutella vaikkapa yölliselle huussireissulle paljasjaloin. Kuvassa oleva eteisen matto maksoi kirpputorilla 5 euroa ja nurkkakamarin matto on puolestaan peräisin talon alkuperäisestä sisustuksesta. Edullista ja kätevää, sanon minä.



- Viimeisenä, mutta ei vähäisempänä: Sisäänkäynnin vieressä on kori, jossa on valikoima villasukkia ja sisätossuja omaan ja vieraskäyttöön. Pahimpien pakkasten ja vilukissojen varalle.



Sitten meillä on tietysti keittiössä iso, muurattu puuhella, jota lämmitetään päivittäin. Muurin pysyminen lämpimänä edesauttaa koko talon pysymistä lämpimänä ja mistään ei tule niin nopeasti niin suloinen lämpö kuin muutaman kalikan polttamisesta hellan luukussa. Tulevaisuudessa on tarkoitus rakentaa myös pönttöuuni olohuoneeseen, olohuone kun on ensinnkin iso, ja lisäksi siinä on mittavan kokoinen kulmaikkuna.

Näiden kaikkien edellä esiteltyjen kepulikonstien lisäksi meillä on kyllä ihan oikea ja vakavasti otettavakin energiansäästö- ja eristyssuunnitelma. Se aloitetaan sillä, että vuodenvaihteen jälkeen jollain sopivalla pakkaskelillä talo kuvataan lämpökameralla, jolloin saadaan käsitys siitä, mikä kohta vuotaa eniten jos joku kohta vuotaa. Hirvittävän suuriin eristysprojekteihin emme ole valmiita lähtemään, ne kun eivät yleensä maksa itseään kuitenkaan takaisin, mutta noin silkasta mielenkiinnosta on hyvä tietää, miten talo lämpöä harakoille hukkaa.

Varsinaiset eristystoimenpiteet on tarkoitus toteuttaa tarveharkintaisesti yläpohjan ja yläkerran sivuvinttien suunnalla, yläpohjan eristys kun on kustannustehokkaampaa kuin seinien auki repiminen. Yläpohjan sinänsä hyvässä kunnossa olevat purut voisi korvata puukuituisella puhallusvillalla, jonka lämmöneristyskyky on huomattavasti puru- ja kutterilastuseosta parempi. Yläkerran kylmien vinttien lattiat muodostavat osan keskimmäisen kerroksen yläpohjaa, joten niidenkin lisäeristys on perusteltua ja myös helppoa - vinteillä on irtonaiset, rakennusvaiheessa yli jääneistä ja betonivaluun käytetyistä laudoista paikalleen ladotut lattiat, joiden purkaminen ja uudelleen kokoaminen ei juuri aikaa tai asiantuntemusta tarvitse. Eristysremontti vinteillä voidaan viimeistellä kiinnittämällä vinttien puolelle sisäseiniä vasten puukuitulevyt, jotka toimivat yläkerran seinien lisäeristeenä talviaikaan eivätkä kuitenkaan merkittävästi torpedoi vinttitilojen käyttöä nykyiseen tarkoitukseensa.

Ja sitten on tietysti olemassa se Panu Kailan ääneen lausuma totuus, että villaa on monesti aika monta kertaa halvempi lisätä ihmisen ylle kuin yrittää kääriä siihen talonsa. En minä halua missään kylmäkomerossa asua, mutta nuo edellä mainitut villasukat ja tossut, villapaidat, torkkupeitot ja viltit ovat mielestäni asioita, joihin talvisaikaan on mukava ja jollain tapaa myös asiaankuuluvakin kääriytyä. Ei kai se monesti kuultu lausahdus viiden prosentin energiansäästöstä sisälämäpötilaa asteen verran laskemalla ihan täyttä huuhaata ole.

tiistai 23. marraskuuta 2010

Melkein niinku Strömsössä

Näillä kurjilla savolaisilla leveysasteilla vietettiin viime viikonloppua Strömsö-hengessä.

Viikonloppu sisälsi ensinnäkin ruotsinsuomalaisille tyypillistä iloista ja kepeää ynnä vastuuntuntoista sosiaalisuutta naapurin frouvan järjestämien kierrätysvaatekutsujen muodossa. Kierrätysvaatekutsut tarkoittavat sitä, että kokoonnutaan yhteen, jokainen tuo muassaan itselle tarpeettomia vaatteita, joista kaikki saavat valita itselleen ilmaiseksi uusia vaatteita. Hurjan kätevää ja ilahduttavaa. Palasin kotiin kahta kaulaliinaa, mammahousuja ja juhlallista paitaa rikkaampana.

Mainittakoon, että myöhemmin illalla viikonloppu sisälsi muuten vaan iloista sosiaalisuutta ja valkoviinin lipitystä, kun naapurin frouva kutsui ainoastaan naisille tarkoitetuista kutsuista ylijääneen puolisoni syömään tähteitä ja päädyimme jälleen kerran naapuriin istumaan iltaa ja höpöttämään niin rintamamiestaloista kuin kaikesta muustakin maan ja taivaan välillä.

Nikkarointiosiossa valmistettiin herkkä ja kuvauksellinen ulkovalo joulun tunnelmaa tuomaan. Meillähän ei siis suinkaan ole talon ulkoseinissä minkäänlaisia pistorasioita, joten kaikenlainen joulun tähtösten sähkövoimainen tuikuttaminen on osaltamme mahdotonta. Siispä roudasimme Hirvensalmen sukutilalta kolme heinäseivästä, jotka Panu sitoi Annin vanhalla pyykkinarulla yhteen ja ripusti naruun Tokmannista hankitun kuuden euron tallilyhdyn. Lopputulos on mielestäni kaunis, vaikka se ei näykään naapuriin. Naapurit ehdottivat, että sahaisimme epäitsekkäästi orapihlaja-aitaamme neliön muotoisen kolon, jotta kadun toisella puolellakin voitaisiin nauttia Strömsö-kynttilän loisteesta. Lupaamme harkita asiaa.



Kokkaus oli sitten ehtaa Strömsötä. Sillä aikaa kun minä olin kierrättämässä vaatteita naapurin olohuoneessa, ei puoliso suinkaan lorvaillut kyttäämällä ikkunassa vilahtelevia puolialastomia naisia vaan valmisti vasanpaistista suussa sulavaa svenskatalande bättre folkin tillilihaa tämän ohjeen mukaan. Koska peruskouluruotsilla ei aivan käynyt selville, mitä ovat majrovorit ja eräät oleelliset ruuanlaittoverbitkin jäivät merkityksiltään hämärän peittoon, puoliso käänsi näppärästi sivuston Google Chromen ehdotuksen mukaisesti suomeksi. Sitten vaan seurattiin ohjetta. "Leikkaa kasvikset karkeaksi järkäle" ja "Vedä lientä liedeltä ja lisää tilli nappuloita." Helppoa. Lätt och gott.

Jos joku vielä keksii väittää, että kääntäjien ammattikuntaa ei enää konekielisten käännösten aikakaudella tarvita, on hän minusta pahasti metsikössä.

Strömsössä ei ole omaa "näin eristät rintamamiestalon talveksi 15 eurolla" -osiota, joten siitä voisin kertoa lisää erillisessä jutussa. Energia-asiat askarruttavat näin pakkasten tullen, toistaiseksi olen itse noudattanut niiden osalta pökköä pesään -toimintatapaa. Puuhella lämpiää joka päivä enkä enää ilman osaisi ollakaan.

maanantai 22. marraskuuta 2010

Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta

Puolisoni alkaa käyttäytyä omituisesti päästyään huutokauppaan. Yleensä hän ei suostu ostamaan mitään. Huutokaupassa hän haluaisi ostaa kaiken.

Tästä todistuksena meillä on muun muassa kahdeksanosainen, jotenkin selittämättömästi kuvioinniltaan natsi-Saksaa muistuttava serviisi liemikulhoineen ja tarjoiluvateineen, kahvikuppeineen ja lautasarsenaaleineen. Se on vielä anopin kaapissa mutta pitäisi ennen pitkää siirtää oman katon alle.

Lähdimme eilen päivälyllerrykselle (kävelystä ei voi enää kohdallani puhua) aikomuksena ihan vaan ohi mennessämme vilkaista vanhalla Sotkulla (joka on Mikkelin historiallisen kasarmialueen kyljessä oleva, nimensä mukaisesti entinen sotilaskoti) paikallislehden lupausten mukaisesti järjestettävää huutokauppaa.

Ja miten kävi. Puoliso hölkkäsi kahta tuntia myöhemmin kotiin hakemaan autoa ja peräkärryä ja sunnutai-illassa nähtiin kaikki lähiympäristömme anonyymit Glen Medeiros -fanit kantamassa taloomme lisää tavaraa. Kiitos vaan sinne kadun toiselle puolelle, nothing's gonna change my love for you.

Huokaamme alistuneesti. Hamsterointi on verissämme, emmekä pääse siitä eroon.

Sinänsä lohdullista, että taloutta kuormittaa nyt vain yksi kaappi, yksi vitriini ja yksi vaasi enemmän kuin tänä aamuna. Jos en olisi tökkinyt rakasta puolisoa kipakasti kylkiluiden väliin, meillä olisi myös mm. merkillinen arkku-viinipullotelineyhdistelmä, yli metrin levyinen susiruma maapallobaari (jos joku ei tiedä, mikä on maapallobaari, sen voi kätevästi googlata), noin 170 cm korkean, puolialastoman naisfiguurin kannattelema tiffany-lamppu, infernaalisiin sfääreihin hintansa puolesta kohonnut pieni talonpoikaistuoli, toinen serviisi (jestas sentään, ja siihen kuului muut osat 12 hengelle ja lautaset 24:lle!), saksalainen arkkuun pakattu aterinsetti tuon jo aiemmin mainitun kolmannen valtakunnan astiaston kumppaniksi, kolme metriä leveä rokokoovaatekaappi ynnä muuta pientä.

Huusimme ensin tämän, vähän sillä mentaliteetilla että jotain nyt piti kuitenkin huutaa, ja kun ei tämä edes maksanut juuri mitään:



Se on tuollainen englantilainen vitriinikaappi, jonne ajattelin säilöä kirjoja, jotka eivät mahdu kirjahyllyyn. Takaosa on kauniin kankaan peitossa ja koko komeus haisee tunkkaiselle. Etikkakäsittelyä ja tuuletusta siis tiedossa, vitriini odottaa pikkukamarin metamorfoosia joksikin muuksi kuin asuintilaksi, jota kutsutaan yleisesti nimellä "romuhuone". Ei nyt mitenkään 50-lukua, mutta miellytti silmää. Kuvassa siitä puuttuvat lasiset hyllyt.

Meiltä puuttui - ja kyseessä oli toki merkittävä puute - iso kukkavaasi pitkävartisille ruusuille, joten kun tämä yksilö tuli myyntiin, kiljaisin sen kahdella kympillä jonkun happaman sedän nenän edestä. Kaupan päälle saatiin muumioitunut hämähäkki. Kuvassa näkyy myös kappale olohuoneen pöytää, nojatuoli sekä meidän mummon vanha sohvatyyny.



Huutokaupan jo päätyttyä venailin autonhakuretkellä viipyvää siippaa ja kuljeksin hajamielisesti huutamatta jääneiden huonekalujen seassa. Kävi ilmi, että merkillinen, valmistusajaltaan 50-lukulainen mutta tyyliltään jotain vinksahtanutta art decoa edustava kaappi oli jäänyt kokonaan meklarin listalta - suurten huonekalujen menekki kun oli perin heikkoa tänään. Paikalle tässä vaiheessa singahtaneen perheemme virallisen tinkijän ja meklarin kädenväännön seurauksena myös kaappi tuli meille, vähän vahingossa ja sillä ajatuksella, että jos sille ei löydy sijaa majatalossamme niin myymme sen jollekin eteenpäin.



Kuva on hämärä, koska valo makuuhuoneessamme ei ihan riittänyt antiikkisen digikameravanhuksen tarpeisiin. Tuosta saanee kuitenkin jotain käsitystä myös makuuhuoneen yleistilanteesta - onhan siinä sentään sängyn pääty ja päiväpeitto, tuolin käsinoja, pala mattoa ja Singer.

Kotiin päästyämme ja naapurin kantoapua vaivattuamme puoliso sai neronleimauksen: tyylilsuunnaltaan hakusessa oleva lyijylasiovikaappi olisi helposti muutettavissa viihdekeskukseksi, jonka sisälle saisi säilöttyä meidän molempien esteettistä silmää syvästi kaihertavat televisiot, digiboksit, dvd-soittimet ynnä muut viihde-elektroniset rumilukset, jotka koristavat kyseenalaisesti olohuonettamme. Kaappi ei ole niin arvokas, ettei sitä raaskisi sisäpuolelta sahailla uuteen uskoon, ja se näyttää kuitenkin huomattavan paljon kauniimmalta kuin tuo mummon senkin päällä nyt majaileva moderni vehjepaljous. Kuten Hetsku on viisaasti todennut, kaikki maailman insinöörit voisivat aivan hyvin yhdistää voimansa ja keksiä johdottoman sähkön.




Jos tällekin tarinalle haetaan jotain opetusta, se olkoon seuraava: Huutokaupoissa ei ole myynnissä mitään rintamamiestalon tyyliin täysin istuvaa tavaraa. Sitä varten ovat kirpputorit, kierrätyskeskukset ja huuto.net. Mutta jos ei ole niin turhan tarkka tyyliseikkojen suhteen (tai etsii jotain muuta kuin 50-lukua) ja haluaa hankkia oikeita ja kestämään tehtyjä huonekaluja halvalla, kannattaa ilman muuta suunnistaa lähimpään huutokauppaan, vaikka ihan vaan uteliaisuudesta.

Ja jos sattuu olemaan puolisoni hengenheimolainen, kannattaa mukaan otta topakka ja tomera ystävä, joka tarpeeen vaatiessa kolauttaa luun kurkkuun siinä vaiheessa kun ostoslistalle uhkaa päätyä 170-senttinen, puolialaston nainen tiffany-lamppuineen.

Keittiön hetki parrasvaloissa



Kuva: Jaakko Avikainen

Olemme asuneet Mikkelissä kohta yhdeksän kuukautta. Joka toinen kuukausi olemme ilman omaa ansiotamme koristaneet paikallisen sanomalehti Länsi-Savon sivuja. Ensin yritimme matkustaa häämatkalle Tbilisiin, puoliso ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen lentokoneeseen vikiteltynä, ja jäimme jumiin välilaskupaikkaamme Riikaan kun Islannin tulivuori päätti paukahtaa. Hankimme Riikassa jumittaessamme täydennystä ohueen matkakassaan lähettämällä kaksi valokuvaa Helsingin Sanomiin (ne maksavat niistä yllättävän hyvin), ja kotiin bussilla ja laivalla palattuamme paikallislehti oli suunnilleen ovella odottamassa ja halusi tehdä meistä jutun.

Seuraavan kerran istuimme kesäkuumalla Mikkelin Kirkkopuistossa, söimme jäätelöä ja keskustelimme siitä, kuinka stereotypista on ajatella, että löylynheiton MM-kilpailuissa henkihieveriin ja autuaammille metsästysmaille päätyneet kilpailijat olivat varmasti venäläisiä. (No, eivät olleet, vain toinen oli.) Samalla hetkellä pusikosta hyppäsi Länsi-Savon toimittaja ja kuvaaja, jotka tekivät katugallupia siitä, mitä mieltä kansalaiset ovat löylynheiton MM-kisoista. Ja taas oltiin lehdessä.

Pari viikkoa sitten menin idioottimaisesta homokeskustelusta suivaantuneena ensimmäistä kertaa elämässäni äänestämään seurakuntavaaleissa, koska en halunnut jättää luterilaista kirkkopoloista taantumuksen voimien valtaan. Marssin paikalliseen kauppakeskukseen ja täyttelin juuri äänestyslappuja kun selän takaa kuului: "Anteeksi, olemme Länsi-Savosta, voiko teistä ottaa kuvan?" Meinasi ruveta naurattamaan. Kuva otettiin, ja se päätyi lehden seurakuntavaaliuutista koristamaan.

Viime viikon perjantaina olimme hamstraamassa kirpputorilta isoja ja halpoja räsymattoja autotallin oven talvieristystä varten. Kesken hamstrauksen puhelin soi, ja linjalla oli Länsi-Savon toimittaja. Hän oli tekemässä juttua Mikkelin väestökäppyröiden kääntymisestä valoisaan suuntaan, ja tarvitsi juttuunsa tänä vuonna kaupunkiin muuttaneen henkilön haastateltavaksi. Työpaikalta olivat antaneet minun numeroni, luultavasti todettuaan että lehteen se päätyy kohta taas kuitenkin, joten parempi että tällä kertaa hallitusti.

Niin kävi, että papan satavuotias kehto pääsi tämän päivän lehden etusivulle, kuva meidän pihalta tokalle sivulle (nätisti näkyvät kuvassa muuten verannan räystäiden alla irvokkaasti repsottavat lateksimaalin jämät) ja keittiö nettiversioon. Juttu on kokonaisuudessaan vain paperilehdessä, mutta pieni pätkä, jossa tulemme epähuomiossa parjanneiksi kaikkia itäsuomalaisia kaupunkeja paitsi Mikkeliä, löytyy täältä.

(Eikä se Lappeenranta muuten mikään "huono" ole. Puoliso vaan on opiskellut siellä 10 vuotta ja totesi, että se on vähän niin kuin nähty.)

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Kestovaippainfo

Tämä ei nyt liity kyllä aiheeseen oikein millään tavalla, paitsi siten että meidän makuuhuone eli nurkkakamari on vihdoin päässyt pahvilaatikkovarastona toimimisen alennustilasta ja on jälleen siisti ja sievä.



(Ja sitä käytetään muun muassa pyykin kuivaukseen.)

Otan kamarista valoisaan vuorokaudenaikaan kuvia, joissa sen kaikki sulot pääsevät esille. Esittelen tällä erää vain lopputuloksen, jonka saa aikaan aloitteleva kestovaippavanhempi pestessään kaikki vaippakuoret yhdellä kertaa ihan vaan varmuuden vuoksi tulevaa kestovaippakäyttäjää varten.

Tarinan opetus: Ne vaippakuorien tarrat kannattaa vissiin pitää pesun aikana kiinni.

Arkeologisia tutkimuksia

Ei sitä kameraa edelleenkään ole mistään löytynyt, mutta sen sijaan löytyi Panun vanha kamera lipaston laatikosta ja blogipäivitykset palaavat taas keskuuteemme. Kera hermoromahduksen, koska vanha sotaratsu-Sony ei aivan vastaa oman näppärän Ixukseni heitä seinään ja ota kuva -helppokäyttöisyyttä.

Haahuilin tässä eräänä unettomana yönä ympäri taloa noin kello kolmelta aamuyöllä, ja sain mielestäni hienon idean: Jahka kaikki suunnitteluasteella olevat remontit etenevät siihen vaiheeseen, että olohuoneen nurkan suihkupömpeli puretaan pois ja olohuoneeseen avautuu jälleen kulku suoraan eteiskäytävästä, voisimme ryhtyä radikaaleiksi ja sulkea pois käytöstä olohuoneen ja makuuhuoneen välisen oven. Näin makuuhuone aka nurkkakamari jäisi vähän syrjään kulkuväylältä, mutta talon ympäri pääsisi edelleen haahuilemaan jos uneton yö yllättäisi.

Aina rationaalinen puoliso kysyi aamulla idean esittelyn jälkeen, miten ajattelin ratkaista sen oviaukon sulkemisesta syntyvän ongelman, että nurkkakamari on tapetoitu ja tapetti on molempien mielestä säilytettävä tuleville sukupolville. Muistelin nähneeni vintillä joitain tapettirullia ja syöksyimme saman tien sinne. Makuuhuoneen tapettia ei löytynyt, sen sijaan löytyi mielenkiintoinen pahvinpala, joka oli oikeaoppisessa konservointihengessä poistettu olohuoneen seinästä nähdäksemme suihkupömpelin rakentamisen yhteydessä. Pahvista löytyi fantastinen arkeologinen kerrostuma:

Päällimmäisenä oli luonnollisesti olohuoneen nykyinen tapetti, joka henkii vahvaa 70-lukulaisuutta. Se on hitusen mykistävä, mutta hyvänä puolena täytyy mainita, että siihen on jo aikalailla tottunut. Erikoismaininnan arvoinen ominaisuus on se, että tapetti näyttää karvaiselta olematta kuitenkaan sitä, pinta on sileää paperia.



Puoliso hyökkäsi pahvin kimppuun kera puutarharuiskun ja sitkeän vesisumuttelun jälkeen nykytapetin alta löytyi kuuskytlukulainen, vaaleasävyinen ruudullinen tapettikerros, joka oli ihan nätti. Aloittelevat arkeologit unohtivat kuvata tämän osion, ja tänä aamuna tapettikerrostuma paloi jo iloisesti keittiön hellassa, mutta onneksi tapetti pilkottaa muutaman sentin alueella olohuoneen patterin takaa ja näyttää siis tältä:



Tämän jälkeen seurasi yllätysten yllätys: Kuuskytluvun ruututapetin alta löytyi vielä yksi, nähdäksemme siis alkuperäinen olohuoneen tapettikerros. Se on sävyltään vaalean ruskea, siinä on tummalla ruskealla ja kullalla tehtyjä lehti- ja oksakuvioita, ja tyyliltään se on nähdäkseni niin sanottu muraalitapetti, joita käytettiin paljon 40- luvulla ja vielä 50-luvun alussakin. Tapetti on kaunis, ja haluaisin löytää jostain vastaavaa. Ongelma on se, että ainakaan kahdessa tietämässäni vanhojen tapettien myymälässä, Tapettitalossa tai ruotsalaisessa Lim&Handtryckissä eli muraalitapetteja näkynyt. Tyydymme siis toistaiseksi ihailemaan tapettia tästä alta, ja vinkkejä tuon kaltaisen tapetin löytämiseen otetaan ilolla vastaan:



Se alkuperäinen ongelma, nurkkakamarin ja olohuoneen välisen oven sulkeminen ja oviaukon tapetointi, on edelleen suunnitteluasteella. Kiihkomielisesti kaikkia taloon tehtäviä muutoksia vastustava puoliso on sitä mieltä, että saman asian ajaa jos yksinkertaisesti sulkee oven ja lykkää olohuoneen puolella pianon oviaukon eteen, jolloin ovi kokee luonnollisen poistuman ovikäytöstä mutta on helposti palautettavissa alkuperäiseen tarkoitukseensa. Minua ja herkkää esteettistä silmääni moinen väliaikaisratkaisu ahdistaa, mieluummin purkaisin oven karmeineen ja listoineen, veisin ne vinttiin visusti talteen, levyttäisin oviaukon umpeen ja tapetoisin sen molemmin puolin, olohuoneen puolelta sillä uudella olohuoneen tapetilla jonka nyt satumme olohuoneen neljänneksi tapettikerrokseksi joku kaunis päivä valitsemaan. Makuuhuoneen osalta elättelen toivoa siitä, että pikkukamarin yhdestä seinästä, joka on tapetoitu nurkkakamarin tapetilla, voisi varovasti kastellen ja irti liu'uttaen siirtää pari vuotaa makuuhuoneen oviaukon peitoksi.

Epäilyttää tosin, että irrotettu ja uudelleen liisteröity paperitapetti saattaa lopputuloksen osalta edustaa koiran oksennus -kategoriaa. Vaan yrittää toki sopii, ainakin jos saan rakkaan puolison taivuteltua oviaukon viimeistellymmän sulkemistyylin kannalle.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Pakkomielle

Kamera on hukassa, joten bloggaaminen jumittaa. Lisäksi olen ollut töissä viime viikot päivin ja suurin piirtein öin, joten vaikka kamera löytyisikin, ei mitään julkisuuteen sopivaa kuvamateriaalia olisi mahdollista ottaa. Lähinnä täällä voisi kuvata dokumenttielokuvan elämänhallinnan hukkumisesta kaaokseen.

Olen yhden maksatushakemuksen päässä siitä, että siirryn hetkiseksi pois työelämästä. Ensimmäinen vapaaherrattaren toimenpide olkoon se kameran etsiminen, tai ehkä kuitenkin tiskaus.

Siihen asti voitte ihailla tätä.



Kuva: Finnish Design Shop

Minä näen valmistuneen keittiöremontin, koivupuisen tason ikkunan edessä, ja kaksi yllä mainittua arkipäivän dessign-helmeä odottamassa, että niille istutaan teemukin kanssa ja ruvetaan katselemaan ikkunasta ulos. Huuto.netissä ne olisivat nyt myynnissä, puolet halvemmalla kuin kaupan kiskurihinnat.

Jossain tuolla selkäni takana muistutetaan, että talouttamme on kohtaamassa kiistaton taloudellinen taantuma, ja että huokailin itse puoli tuntia sitten Port-au-Princen telttakyliä ja sitä, miten meillä on kaikkea ja vielä kattokin pään päällä. Että jos ei välttämättä tarvita, ei osteta, ja 380 euroa on kuitenkin aika paljon vain kahdesta tuolista. Eikä nuo itse asiassa ole edes yhtään sopivat rintamamiestalon keittiöön.

Ilonpilausta parhaimmillaan.

No, ehkä jätetään ostos siis väliin, tyydytään katselemaan kauniita kuvia ja säästetään nekin rahat. Speedheater-rahastoon.

perjantai 5. marraskuuta 2010

Drinks are on the house! The bar is open!

(Luuranko kaapista: olin teini-ikäisenä kiihkeä Tom Cruise -fani. Osaan siksi ulkoa kaikki hänen 80-luvun elokuvansa. Nykyisin tunnen asiasta ajoittaista häpeää, varsinkin jos tulee pikkuveljen kanssa puhetta synnyttämisestä ja hän vetää esiin erinäiset istukka-aiheiset viittaukset Tom Cruisen myöhempiin vaiheisiin.)

Cocktail-elokuvaa lainaten, olemme siis avanneet pihallemme anniskeluravintolan. Minusta rintamamiestalon keittiön ikkunan alle kuuluu talvisin lintulauta, ja se ajattelumalli on ukkini ja mummoni perintöä. Olen lukemattomina iltapäivinä nojannut kättä poskeen mummolan keittiössä kissa-avainnaulakon vieressä ja katsellut lintulaudalla hyppeleviä tiaisia. Kissa-avainnaulakko on nyt meidän eteisessä ja keskiviikkona ostettiin vankilan myymälästä myös lintulauta.

Vankilan myymälä on muuten hyvä kauppa. Siellä on vaikka mitä, ja mikään ei maksa paljoa, ja tuntee ostoksia tehdessään kantavansa jonkinlaista vaikeasti selitettävää kollektiivista yhteiskuntavastuuta.

Lintulautaostoksen suorittamisen jälkeen mentiin ruokakauppaan ja parkkeerattiin lemmikkieläinten ruokahyllyn edustalle. Tarjolla oli siementä kuorittuna, pähkinää rouhittuna, talia pallotettuna ja jos vaikka mitä muutakin evästä pihan pikkulinnuille. Kilohinnat eväillä olivat moninkertaiset verrattuna siihen perinteiseen appeeseen, kuorimattomiin auringonkukan siemeniin. Puoliso epäili, tokko degeneroitunut lintuparvi löytää laudallemme jos niille tarjoilee moista simppeliä bulkkiruokaa, ja toisaalta kelpuuttavatko ne perusraaka-aineen jos naapurin laudalla onkin tarjolla vaikka samaa tavaraa valmiiksi kuorittuna.

Minä tuijotin kilohintaa, totesin että elämästä vieraantuminen ei voi pikkulintujen keskuudessa olla vielä tuolla asteella, epäilin myös naapurikilpavarustelun vaikutuksia, ja nappasin mukaan kassalle perinteisen siemensäkin.

Tänä aamuna menin keittiöön, avasin sälekaihtimet ja kurkistin ulos. Lintulaudalla pelmahteli yli kymmenen tiaisen parvi, jolle kuorimattomat perussiemenet näyttivät kelpaavan täysin ongelmitta. Lautapaikan valinnassa ajattelin vain itseäni ja sitä, että keittiön ikkunasta lintuja on mukava katsella, mutta näyttää siltä että sijainti on myös lintujen kannalta otollinen: lähistöllä on ruusupuskia, syreeniaitaa ja kohtuullisen matkan päässä myös orapihlaja-aita, joiden suojiin siemeniä pääsee kätevästi rouskuttamaan.



Muotiblogista lainattu kuvassa näkyvien esineiden hankita- ja kustannusselvitys: Lintulauta Mikkelin vankilan myymälästä parikymppiä, en muista enää tarkkaa hintaa, ja tolppa vanha heinäseiväs puolison sukutiluksilta, hinta työsuoritusperusteinen.

Ja loppuun vielä harrastelijapuutarhurin hapan kommentti: Kyllä marraskuu on sitten kaunista aikaa.

torstai 4. marraskuuta 2010

Eilisen päivän sähköä

Kävin eilen sähköliikkeessä, joka ei ihan vastannut nykykäsitystäni sähköliikkeestä. Kyseisen afäärin olemassaolosta meille vinkkasi samalle aaltopituudelle kanssamme ensinäkemältä heilahtanut sähkösuunnittelija. Hän suositteli vierailua paikassa sekä yleisen mielenkiinnon vuoksi että siksi, että saisimme sieltä tulevaa remonttia varten varaosia mahdollisesti sähkörempan tohinassa rikki meneville tai muuten vaan särkeytyville alkuperäisille 50-luvun katkaisijoille.

Vähän epäilin. Vaan enpä epäile enää.

Meillä oli summittainen käsitys siitä, missä kyseinen sähköliike sijaitsee, ja meitä oli ohjeistettu olemaan peljästymättä mikäli liikehuoneisto näyttää pimeältä ja menemään rohkeasti nykimään ovea. Näin oli, ja näin teimme. Ovella tuli vastaan vanha setä, ja kun esitimme asiamme, hän ohjasi meidät sisään. Tarkemmin sanottuna tuosta vasemmalla näkyvästä lasiovesta.



Myyjättärenä ja valojen sytyttäjänä toimi vastaanoton suorittaneen herran "emännyys", kuten hän itse rouvaansa tituleerasi. Ja eipä aikaakaan, kun vanhoista pahvisista myyntipakkauksista oli kaivettu lasiselle myyntitiskille liuta etsimiämme, iskemättömiä valokatkaisijoita. Sekä kuiviin että kosteisiin tiloihin. Malli täysin sama, kuin meillä käytössä oleva. Hinta joitakin euroja kappale. Maadoitettuja pistorasioita ei valitettavasti ollut enää valikoimissa, "kaikki ovat ostaneet", sanottiin selitykseksi, ja ymmärrettävistä syistä varastoon ei saa enää tilaamalla täydennystä.



Olen nyt syvästi pahoillani siitä, että en yksinkertaisesti kehdannut ottaa liikkeestä enempää valokuvia. Lukijakunta joutuu siis tyytymään sanalliseen kuvailuuni: Tämä oli yksi niistä paikoista, joissa käsinkosketeltavasti aistii ajan pysähtyneen. Hyllyissä oli isoja ja pieniä lasikupuja posliinikantaisiin pyöreisiin lamppuihin, katossa roikkui muutama 60-luvun valaisin, kaupan sisustus oli sinisine keinonahkatuoleineen jostain 40 vuoden takaa ja kaikki näkyvissä olevat sähköpistokkeet ja koskettimet mallia 50-luku. Vanhoja valaisimia olisi kuulemma ollut vintillä vielä lisääkin, joten vintagelamppuja etsiville suosittelen lämpimästi tutustumista myymälään. Tarjolla oli myös edustava valikoima erilaisia sähkömoottoreita ja generaattoreita, joiden röykkiö näytti varsin kunnioitusta herättäviltä hämärässä myymälätilassa.

Jutustellessamme liikkeenhoitajan kanssa kävi ilmi, että hän oli ennen asunut Ristiinantien varressa ja käynyt, kuinkas muutenkaan, useasti meidän talon Annin sekatavarakaupassa. "Lujasti rakennettu talo", oli sähkömiehen kommentti, vaikka hän olikin enemmän hirsi- kuin purutalomiehiä. Jotenkin sen saatan hyvin ymmärtää.

Lopuksi vielä koordinaatit kiinnostuneille: Sähköliike M Liukkonen Ky, Pankalammenkatu 3, Mikkeli. Puhelin 015-210 444. Mene tänään, en ole valitettavasti lainkaan varma siitä, onko liikettä huomenna enää olemassa.

maanantai 1. marraskuuta 2010

Asiakaspalvelun kukkanen

Olen väsynyt, siispä valitan. Vaikka tässäkin tapauksessa loppu hyvin, kaikki hyvin.

Meillähän oli tässä kesemmällä se talon kaapelointiprojekti. Kaapelin virittely maksoi aika paljon. Jossain vaiheessa projektin jo päätyttyä kokoilin kotitalousvähennystä varten kesän aikana kertyneitä ostopalvelulaskuja uudelle tietokoneelle excel-taulukkoon ja jäin pyörittelemään käsissäni puhelinyhtiön laskua. Siinä sanottiin vain, sen kummemmin erittelemättä ja yhdellä rivillä, että "talokaapelin kytkentä", tai jotain sinne päin. Rupesin miettimään, ja koska mietintäaika oli varsin myöhäinen, lähetin puhelinyhtiöön sähköpostiviestin jossa kysyin, onko tässä laskussa mahdollisesti jonkinlainen työn osuus ja jos on, onkohan se mahdollisesti kotitalousvähennykseen oikeuttava sellainen.

Sain vastauksen melko nopeasti, mutta vastaus kuului niin, että asiakaspalvelija ei tiedä asiasta mitään ja asiakas voi itse selvittää asian verottajalta.

Hieman tätä ihmettelin, kun olin jotenkin ajatellut, että mikäli tuo kotitalousvähenyskelpoinen työn osuus laskuun sisältyy, en varmasti ole ensimmäinen asiasta kiinnostunut vaan laskuun tulisi ikään kuin automaattisesti eriteltynä eurosummat toisaalta työlle ja toisaalta muille kustannuksille. No, asiaa googlailtuani tulin siihen tulokseen, että koska kyseessä on omalla tontilla teetettävä työ, pitäisi kotitalousvähennyskin irrota. Verohallinnon ohjekin sanoo näin: "Omakotitalossa vähennykseen oikeuttaa sähkö-, putki-, kaapelityöt sekä kellaritilojen ja saunan remontti sekä ulkokunnostus kuten maalaus." Tarkistin vielä asian soittamalla verottajalle, joka vastasi, että kyllä tällainen kaapelin kytkemishomma on yksiselitteisesti kotitalousvähennykseen oikeuttavaa palvelun ostamista.

Ja minä ottamaan yhteyttä puhelinyhtiöön ja ihmettelemään, mikseivät ole eritelleet jo laskulla tuota työn osuutta kun tuskin olen ensimmäinen, jota asia koskettaa. Puhelinyhtiön asiakaspalvelu lupasi sen kummemmin ihmettelyyni kantaa ottamatta lähettää meille erillisen kirjallisen todistuksen siitä, mikä on työn osuus ko. kytkentäprosessista.

Tänään tuo todistus kolahti postilaatikkoon ja kävi ilmi, että 393,20 euron hintaisen kytkentämaksun sisältämä työn osuus oli niinkin merkittävä kuin 228 euroa. Jäin miettimään, kuinkahan monelta tuo on ihan vaan huomaamatta jäänyt hyödyntämättä ja toisaalta vielä enemmän mietin sitä, miksei tuollaista voi ihan automaattisesti ja asiakaspalveluhengessä mainita jo sillä ensimmäisellä kotiin tulleella laskulla, ja vaikka printata sinne alalaitaan huomautuksen että työn osuus muuten kartuttaa kotitalousvähennystä? Olisiko se verottajan edun vastaista, ja puhelinyhtiö haluaa olla verottajan hyvä kaveri? Vai eikö kukaan vain ole tullut ajatelleeksi moista?

Joka tapauksessa, tulipa taas kerran sellainen olo että tässä maailmassa ei näemmä saa mitään ilmaiseksi. Olkoon tarinan opetus se, että vaivannäkö voi säästää kukkaroa yllättävänkin paljon - ja olkoon esimerkki myös vinkkinä heille, jotka omiin taloihinsa aikovat tulevaisuudessa kaapeleita asennuttaa.

torstai 28. lokakuuta 2010

Kotiseutuyhdistysasiaa

Aika monilla paikkakunnilla on kotiseutuyhdistys, niin myös Mikkelissä aktiivinen ja vireä Mikkeli-seura. Se muuten järjestää kesällä 2012 valtakunnalliset kotiseutupäivät, joista saattaa tulla erehdyttävästi mieleen joku mummojen kokoontumisajo tai hilipatihippaa ja kansantanhua -tyyppinen tapahtuma, mutta joka on oikeasti varsin korkeatasoinen ja ennen muuta erittäin iso happening, jossa kuullaan laadukkaita seminaariesitelmiä, messuillaan ja tehdään retkiä kunkin vuoden järjestäjäkaupungin tai kunnan mielenkiintoisiin tutustumiskohteisiin. Tervetuloa siis meille kylään, jos ei aiemmin niin ainakin elokuun alussa 2012.

Minä liityin hätäpäissäni tänään Mikkeli-seuraan, koska kuulin seura-aktivistiselta kollegaltani, että tämän vuoden syyskokouksen esitelmä käsittelisi heti meidän oman talon jälkeen Mikkelin seuraavaksi mielenkiintoisinta rakennusta, joka tosin on purettu jo vuonna 1958. "Ryssänkirkon" historiasta on siis kirjoitettu ansiokas tutkielma, jonka luin heti ensi viikkoina Mikkeliin muuton jälkeen. Taustaksi lienee syytä kertoa, että rajantakaisesta Ilomantsista kotoisin oleva isomummoni oli ortodoksi ja kiitos myös myöhemmän Venäjä-kiinnostuksen, itäisen kirkon traditio on kiehtonut minua jo ihan lapsesta asti.

Mutta se varsinainen asia oli tämä: Mikkeli-seuran sivuilla on hieno pieni virtuaalinäyttely nimeltä "M - Kuvaaja etsii kaupunkia". Kuvissa on manipuloitu vanhoja valokuvia nykyisiin Mikkelin maisemiin, ja minusta kuvat ovat hienoja. Tekijä Miika Niemisen terveiset ovat luettavissa täältä ja itse näyttelyyn pääsee tästä.

tiistai 26. lokakuuta 2010

Saako lähettää terveisiä?

Korviini on kantautunut, että blogiani lukevat myös eräät hyvin erityiset ihmiset, joilla on talomme kanssa meitä huomattavasti pidempi yhteinen historia ja läheinen suhde siihen muutenkin. Eräs heistä on jopa kirjaimellisesti nähnyt ensimmäistä kertaa päivänvalon talon seinien suojassa, toinen ilmoitti tänään olevansa syyllinen talossa vallitsevaan keltaiseen ja vihreään värimaailmaan. Synti on tehty eräänä kesälomana, joko vuonna 1970 tai -71, joten voinemme täten julistaa rikoksen vanhentuneeksi. Sitä paitsi se yläkerran keittiön lattian räväkänvihreä raparperi-sävy on minusta oikeasti ihan mahtava!

Käytän siis tämän blogikirjoituksen lähettääkseni terveisiä ympäri Suomea ja vähän naapurimaitakin. Jos tätä ajatellaan eräänlaisena virtuaalisena postikorttina, lienee paikallaan, että siinä on myös kuvapuoli. Tässä siis otos eteisen seinälle romukirpparilta löydettyyn valokuvakehykseen ripustetusta palasesta tämän talon ja sen rakentaneen perheen historiaa:



Lompakkoalmanakkaan vuodelta 1953 on epäilemättä talon rouva kirjoittanut alareunaan "Tänä v. muutettiin Kalliokatu 4:ään". Almanakka löytyi liimattuna vessan kaapin oven sisäpuolelle, ja kun kaappi lähti hiottavaksi ja maalattavaksi, irrotin varovasti almanakan ovesta ja säilöin sen kehyksiin.

Minua se muistuttaa siitä, että talo on ollut olemassa jo kauan ennen kuin oma olemassaoloni on alkanut. Muistuttaa se kaikista niistä tarinoistakin, joita olen talosta ja siinä eläneistä ihmisistä kuullut. Kyllä se muistuttaa myös vastuusta - kun on itse jo ensimmäisten kuukausien asumisen aikana saanut kokea niin paljon iloa ja ihmetystä liki 60 vuoden takaisten rakenteiden ja elämän kerrostumien tutkimisesta, on ne minusta velvollinen säästämään ja niitä vaalimaan edelleen.

Ja lopulta luovuttamaan ne heille, jotka sitten joskus asuvat tässä talossa minun jälkeeni.

Keittiöremontti etenee

Keittiö on edelleen samassa jamassa kuin syyskuussa, ja pienenä etymologisena väliheittona toteamme tähän ihan yks kaks yllättäen että "jama" on muuten kuoppa venäjäksi. Että semmosta.

Keittiöremontti sen sijaan etenee, koska remontin tulevaisuus riippuu paljolti muualla kuin itse keittiössä tapahtuvasta entisöintipuuhasta. Keittiön tulevat kaapit on roudattu yläkertaan, ja koska siellä oli anoppikullan suorittaman katon ja seinien maalausoperaation loppuunsaattamisen ansiosta suojattu lattia paperilla ja ylläpidetty vähän korkeampaa lämpötilaa, ajattelimme hyödyntää lämmityskustannukset ja maalata saman tien keittiön kaapitkin.

Yläkerrassa näyttää siis nyt tältä:



Pellavaöljymaalin sai yllättävän hyvin telattua kaappien oviin pienellä, lyhytnukkaisella telalla. Maali levittyi tasaisesti ja tarpeeksi tiukkaan. Jälki on siis, sanoisinko, priimaa.

Myös laatikot on maalattu ja odottavat pakkasen pureman puolukan punaisia vetimiään:



Vaan maalattavaa vielä riittää. Se on puuhaa, jota ei viitsisi millään aloittaa iltaisin töiden jälkeen, kun aikaa on niin vähän että valtaosa siitä menee vehkeiden esiin kaiveluun ja toisaalta niiden pois laitteluun. Esitän siis Pikku Tilliäiselle täten julkisen toiveen siitä, ettei hän aivan hetioitis tupsahtaisi maailmaan kun allekirjoittaneen 12-piikkinen aamukampa on loppuun lusittu, jotta kaapit ehtisi maalata loppuun.

Keittiön varustelussa on auttanut anopin lisäksi myös äiti, joka löysi kirpputorilta tämän valloittavan säilytysjärjestelmän:



Säilytysominaisuutensa lisäksi tuo on sopivan suurpiirteinen huoneentaulu kielitieteilijän kyökkiin.

maanantai 25. lokakuuta 2010

Aarresaarella

Yhdistelmä Laura, Panu ja peräkärry vauhdissa jälleen.

Meillä oli taannoisella Amelia Anastasian ristiäismatkalla mahdollisuus käydä tutustumassa lähipiirin projektiin, jonka lopputuloksena oli tarkoitus saada tyhjäksi vanhan, edesmenneen rouvashenkilön kerrostalokaksio. Tutustuminen suoritettiin, projektin haltija oli valmistautunut siihen huolellisesti huutokauppameklarityyliin ja vastustamattomien myyntiargumenttien lopputulos oli se, että nyökytimme osapuilleen kaikkiin meille tehtyihin ehdotuksiin vastaukseksi "joo, otetaan vaan".

Olimme siis lupautuneet antamaan uuden kodin noin kahdelle peräkärrylliselle tavaraa, joka muuten olisi päätynyt ties minne mieron tielle. Hamsterointi verissä, pelastuspartio siis matkaan.

Sunnuntaina matkustimme Jyväskylään, jossa tämä aarresaareksi muuttunut kerrostalokaksio sijaitsi. Tässä kuvakavalkadi osasta siitä maallisesta mammonasta, joka vastedes koristaa kotiamme:

Kirjahylly jostain 60-70-luvun taitteesta. Ei nyt varsinaisesti viiskytlukulainen, mutta ainakin huomattavan paljon paremmin tilaansa sopiva kuin alun perin pikkukamarin seinustalle ajatellut Moskovan-tuliaiset, Ikean Markör-hyllyt. Hylly peittää pikkukamarin seinän kokonaan. Käytännöllisyys voitti - 50-luvun kirjahyllyjä ei sitkeästä etsinnästä huolimatta ole tullut vastaan mistään tolkullisen hakumatkan päästä ja johonkin kesästä asti ympäri huushollia velloneet kirjalaatikot on vihdoin majoitettava. Ehdoton plussa ovat sitäpaitsi nuo alakaapit, joihin voi kätkeä aarteita. Tai Pikku Tilliäisen tulevat leikkikalut.





Ihana pieni klaffipöytä, jonka pinta kaipaa pientä puunausta mutta joka heilahti kertalaakista yhdeksi suosikkihuonekaluistani kaikkien omistamieni mööpelien joukossa. Tarkkasilmäinen lukija voi kuvan taustaa tarkastellessaan havaita, että tehopakkaus-anoppi on taas käynyt kylässä ja yläkerran iso huone on saanut seiniinsä tutun kakkutaikinasävyn ja muuttunut sittemmin keittiön kaappien maalausverstaaksi.



Tämä yksilö kisaa suosikkiasemasta myös tosissaan. Aikakausi on 50-luvun loppu tai 60-luku ja tätä tuolia on vähän vähemmän kurvikkaana valmistanut Marilyn-nimisenä ainakin TJKumpulaisen huonekalutehdas. Tuolin väri, kuosi ja muoto näyttävät minusta suorastaan huutavan että istu heti alas ja ala lukea lapselle iltasatua. Tuoli on verhoiltava uudestaan, koska sen varhaiskauden vaahtomuovia olevat sisukset murenevat kankaan sisään kuin kukkasidonnassa käytettävä sieni, mutta en malttaisi odottaa kunnostusta vaan haluaisin sen käyttöön heti.



Tämä ei ole ehkä edes niin vanha kuin alkuperäinen, valkoinen keinutuolimme jossa minua on pienenä kiikuteltu. Tuoli on sekä väriltään että muodoltaan niin kaunis, että halusimme sen olohuoneeseen, ikähän on vain numeroita. Tuolin pohjassa on sympaattinen paperilappu, jossa kerrotaan sen olevan "aito nakkilalainen", Matti Kankerin valmistama, ja sillä on siten tarina.



Ai niin, ja tuo keinutuolin vieressä oleva pallikin on peräisin samasta osoitteesta. Nakkilan kiikun lisäksi tuli kaupan päälle vielä iso, lämmin ja ihana isoäidin neliöistä tehty villainen torkkupeitto. Kyllä nyt kelpaa talven tulla.



Kalustuksen lisäksi saimme mukaamme aimo kasan kaikkea pientä. Vanhoja räsymattoja tarvitsee aina johonkin, joten pelastimme kaikki jotka pelastusta kaipasivat. Makuuhuoneeseen on nyt kesää varten pitsiverhot ja pitsistä virkattu päiväpeitto, jouluksi keittiöön Tampellan puna-valkokuvioiset verhot ja pöytäliina. Ihastuin eniten näihin kahteen, sympaattiseen 50-luvun päiväpeittoon - jostain pitäisi eittämättä saada lisää parisänkyjä kaikille näille peitoille.



Minä pidän vanhoista koreista, ja nyt niitä osui kohdalle kaksin kappalein. Etualalla oleva on se ihanampi, takimmainenkin menee kategoriaan "varsin kiva".



Jos lukijan kärsivällisyys vain kestää, näitä olisi pari vielä esiteltävänä... Tässä joku saattaa nähdä kaksi kuhmuista ja lommoilla olevaa emalivatia - minä näen tässä tulevan perunamaan ja astiat, joilla pottuja käydään loppukesästä hakemassa pihalta perheen ruokapöytään.



Tästä en osaa yhtään sanoa, mikä tämä on. Vanerista tehty, 50-luvun vihreäksi maalattu laatikko joka tapauksessa. Siihen täytyy asentaa pienet saranat ja sitten siitä tulee jonkun säilytysboksi, arvaisin. Kuvan taustalla näkyy muuten äitin puolestamme tekemä kirpparilöytö, ihana rottinkinen lehtiteline-kukkapöytä. Hintaan kymmenen euroa. Käsittämätöntä.



Esineet pienenevät loppua kohti, ja tästä ei enää saippuakuppi parane! Tuo ylempi, reijitetty osa siis irtoaa, ja alempi on kuppi joka kerää saippuasta valuvat vedet. Nerokasta emalimuotoilua.



Ihan lopuksi menemme vielä kurkistamaan vintille, jonne ahkera hamsterimme jo ehti kiikuttaa tämän kolmikon. Nuo näyttävät hauskoilta päällekäin pinottuina, ja niihin voi säilöä...no, vaikka aarteita. Harkitsen vakavasti, että vaihtaisin makuuhuoneen kaapin päälle ostamani pahvilaatikot tähän säilytysjärjestelmään, mutta makuuhuone on niin vanhaa vuosikertaa sisustukseltaan että nuo saattavat kirkua liikaa omaa lähihistoriallisuuttaan. Jää nähtäväksi.



Lienee enemmän kuin paikallaan tässä kohtaa kiittää avokätistä lahjoittajaa siitä, että saimme kaikki nämä ihanuudet itsellemme maksamatta niistä euroakaan. Erityiskiitos kuitenkin siitä, että saimme keinutuolin, nojatuolin ja klaffipöydän kotiin kuljetettuna sen jälkeen kun olimme todenneet, että optimistinen yhden kärryllisen taktiikkamme oli tuomittu surkeasti epäonnistumaan.

Vielä itselle muistiin painettavaksi ja muille muuten vaan mukavaksi linkkivinkiksi aiheeseen liittyen: Helsingin kaupunginkirjaston sivuilla on kattava listaus vanhojen huonekalujen kunnostusta ja verhoilua käsittelevistä kirjoista ynnä muuta aihepiiriin liittyvää tietoa.

Oma suosikkini on Sari Sirkkiä-Jarvan, Ilpo Kuparisen, Anneli Hiltusen ja Ville Laineen Näin kunnostat mummolan mööpelit. Teoksessa esitellään paitsi niiden tutuimpien ja tyypillisimpien 1900-luvun puolivälin suomalaisten huonekalujen kunnostusohjeet, myös varsin kattavasti huonekaluteollisuueden historiaa ja rintsikka-aikakauden kalustusta. Kuvituksesta iso plussa: valokuvaaja Ilpo Kuparisen hienojen kuvien lomaan on solutettu vanhoja huonekalutehtaiden mainoksia.